mulla on vain yksi ilme
se ei ole surullinen
eikä se ole iloinen
se vain jäi kasvoilleni eilen
enkä viitsinyt sitä enää muuttaa
en tee mitään
laitan luurini kiinni
en kaipaa rakkaitani
enkä toivo että joku minua kaipaisi
mulla on vain yksi huone
se ei ole kovin suuri
syön silloin kun tulee nälkä
yleensä aina samaa
ja juhlin liikaa jos mua huvittaa
Päivät kiitävät ohitseni pysähtyäkseen yöksi. Lasken auringon takana minuutteja, käännyn ympäri ja kellon viisarit ovat juosseet seuraavaan tuntiin. Ajatukset seuraavat omia häntiään tai konttaavat tahmaisella lattialla eteenpäin enkä ilkeä ottaa niistä otetta. Ei minusta sanoja niille puhuttavaksi löytyisikään.
Vappuna ystävä pyytää kanssaan juhlimaan. Ajan pikitietä pitkin syntien ihmemaahan tapaamaan ihmisiä, tutustumaan uusiin ja tervehtimään vanhoja. Juopuneita sieluja ja muodottomia sanoja pikkutunneille kunnes kaupunki kadottaa värinsä omaan pyöritykseensä. Ajamme kauaksi betonilähiöistä ja päällystetyistä teistä kohti lintujen laulua ja nousevaa aurinkoa. Järvi hohtaa sinistä autuuttaan keltaisen mökin takana ja usva hiipii kohti rantaa, jossa kaislikko kumartaa saapuvalle.
Muun maailman herätessä vappupäivään me ajamme kohti rannikkoa. Musta asfaltti kiiltää renkaiden alla kun viisari heijaa 130km/h ja muu maailma on kadonnut taustapeiliin. Ystävä juo viiniä ja minä puristan rattia, valvottu yö ei anna kuin hetken lainan ja muistuttaa perittävistään, mutta sille me emme anna lanttiakaan.
Katselemme vapun juhlaa aurinkolasien takaa. Lapset nauravat ja aikuiset taluttavat ilmapalloja, aurinko pomppii taivalla keltaisena pallona, kuin joku lapsista olisi sen sinne heittänyt. Me tulemme ystävän kanssa yöstä ja neonvaloista. Juhlimme tauotta ja näemme toisenlaista todellisuutta kuin kukaan muista läsnäolevista, todellisuutta, jossa vain elämänilo on ratkaisevaa.
Vapun jälkeen jokin on muuttunut. Huomaamattomasti, niin hiljaa kuin kesä viettelee kevättä tai aamun viileydessä takapihani ruoho pukeutuu kastepisaroiden kimaltelevaan pukuun, mutta sen vaikutus järisyttää koko olemassaoloani. Valeesta on tullut päiväkirjani. Se soittaa päivittäin ja puhumme tunteja. Vaihdamme kymmeniä viestejä ja ymmärrämme. Se saa minut nauramaan läpi kyynelten ja raivaamaan tieni keskelle tiheään kasvanutta ikävää. Valeesta on tullut osa arkeani, jonka puuttumisen huomaan huutavana hiljaisuutena.
Asioilla on tapana järjestyä, joku on sanonut. Ehkä minäkin alan viimein luottaa siihen oppiin. On vain uskottava, että elämä kantaa - tavalla tai toisella.
