Mihin mennä

I put yesterday and half the night between us
Now i'm sitting on the shoulder
Thinking it all over
Looking for a sign that might show me the way

Which way do i go,now that i'm gone
Which way do i turn,now that i've learned how to be strong
Do i take the road that takes me back to where it all went wrong
Which way do i go,now that i'm gone

Musta tähtitaivas on taipumassa aamuauringon hohtavaan syliin kun käperryn tietokone sylissäni sohvan nurkkaan. Toisella puolellani on pussillinen keksejä viikonlopun vietosta jäljelle jääneinä. Vikonloppu on ollut liian pitkä ja liian raskas.

Vuorokausi takaperin ystäväni käänsi autonsa takapihalleni, sammutti moottorin ja soitti "olen perillä nyt". Yhdessä me puhuimme, söimme, joimme ja nautimme elämäniloa. Ystävä sohvan päädyssä istuen lasiaan tutkien ja minä toisessa päässä jalat kerättynä syliini. Puhumme menneistä vuosista, eletystä nuoruudesta ja tulevista vuosista. Kurkottelemme haaveita ja kajoamme tunkkaiseen menneisyyteen. Vaikka istumme liki ja vieretysten, tulemme eri maailmoista ja etäisyytemme kasvaa tuhansiin juokseviin kilometreihin.

Ystäväni lentää taivaissa, joissa on vain taivaansini ja pumpulipilvet. Minä tulen poljetuista onkaloista ja juurakkojen kyhmyistä. Minun maailmani on ollut teräviä puukoniskuja ja kevätsateen kutinaa. Olen ollut etuoikeutettu ja tuomittu kulkemaan niitä teitä, joita olen kävellyt, kontannut ja ryöminyt. Niillä teillä olen tanssinut ja toivonut kuolemaa, ylistänyt elämää ja tuntenut olemassaoloni särkyvän sirpaleisiin. Mutta ystäväni ei korkeuksistaan näe minun maisemiani. Se lentää aavoilla taivaskatoilla, mistä kukaan ei ole sitä vielä ampunut alas. Ystäväni naureskelee rakkauden menettäneelle sukulaistytölleen ja minä lasken myötätuntoisena pääni. Kuinka voisinkaan pyytää häntä ymmärtämään. Käsittämään rakkauden, tuntemaan samaa tuskaa tai samaa iloa, kuin mitä rakkaus tuo - jos ei ole rakkautta koskaan tuntenut.

Rakkaus. Se lennättää kevyenä läpi pieksävän sateen ja saa tuntemaan kipua, johon sielu ei koskaan turru. Rakkaudesta ystäväni ei osaa puhua. Ei ole koskaan ollut ketään tärkeää, eikä hän ole olut tärkein kenellekään. Hiljaisia hetkiä, vääriä sanoja, ymmärtämättömän puheita ja lopulta aiheenvaihto.

Naapurien ikkunoista ei enää valo kajasta kun avaan ulko-oven ja tuuletan viinan hajua pois huoneistani. Pyyhin valkoiselta pöydältä salmaritahroja ja heitän huulipunasta tahraantuneet valkoiset pyyhkeet pesukoneen metalliseen nieluun. On aivan liian myöhä tällaiseen, mutta minun on saatava kotini paljaaksi kymmenistä laseista tiskipöydällä ja edellisyön iloittelun vastenmielisestä hajusta. Muutamaa tuntia myöhemmin istun puhtaassa kodissa, tietokone sylissäni kietoutuneena kylpytakkiini. Saunan kuuma henkäys on pyyhkinyt ihoani, hellinyt kylmiä jäseniäni ja jättänyt oloni raukeaksi. Oma rauha ja hiljaisuus. Tyyneys tässä talossa.

Eräs soittaa ja se pyytää minua kanssaan syömään ja elokuviin. Naurahdan sen lapsenmielisille vitseilleen ja lupaan tulla. Vaikka takana on puhuttuja lauseita ystäväni kanssa, ei yksikään niistä auttanut minua tunnistamaan niitä merkkejä, joiden avulla suunnistaa tässä tuntemattomassa tilassa, jossa Eräskin liikkuu. Miten olisikaan auttanut, kun minä tulen routaisesta maasta ja ystäväni kuusenlatvojen yltä. Tämän tien vaarat tuntee jo ennestään, mutta tekeekö se tieto tästä tiestä helpomman kulkea? Turvallisemman? Tekeekö se siitä tutumman vai vieraamman? Lupaan tavata Erään suihkulähteen luona ja pelkään, että olen menossa väärään paikkaan.

Olet tyrmäävä

Usva huuruna suosta jo nousi,
siipirikkona rannalle jäit.

Kevään aurinko lämpönsä antoi
hauraat kinokset sulattaen.
Olit terve ja siipesi kantoi.
Kevään vaistosit, ymmärsin sen.

Hetken siivillä iskien sousit
ja tuntien voiman nousit,
kevättaivaan sineä päin.

Kauan katselin usvaista rantaa,
sun siipesi kauas kantaa,
minä maahan vangiksi jäin.

Ei vapaata vangita voi.
Me kumpikin tiesimme sen.
Sinitaivaalla korkeuksista
sinun laulusi vapaana soi.
Ei vapaata vangita voi.
Me kumpikin tiesimme sen.

Posti on pudottanut laatikkooni kortin ystävältäni, "Olet tyrmäävä!" lukee suurin kirjaimin kortin etupuolella. Samaan aikaan Vale laittaa 364:ttä viestiään ja kirjoittaa kuinka on koukkuuntunut ajatuksiini. Eräs soittaa ja kyselee kuulumisiani. Sen äänessä on pelkoa minun menettämisestäni ja hymähdän äänettömänä. Sellaista mitä ei omista, ei voi menettää. Tunnen silti olevani imarreltu.

Eräs tahtoo viedä minut elokuviin ja syömään. Vale tahtoo palasia minusta, sille riittää tähteetkin. Mutta minä en tahdo mitään. Muistan sen hetken vieläkin kun tahto haluta jätti minut ja takaisin se ei ole suostunut tulemaan. Osaan antaa ja luovuttaa itsestäni, mutta mitään en tahdo takaisin enkä mitään tahdo kenestäkään ottaa.

Eräs kertoo päivästään ja kuulen siinä normaalin miehen. Sen turvallisen äänen, joka torjuisi toisten pahat sanat. Muistan sen vahvat kädet ja tiedän kuinka se voisi sulkea minut syleilyynsä piiloon muulta maailmalta. Tunnen siinä turvallisuuden, joka tekisi elämästäni suojaisan. Mutta itsessäni näen vain avohaavoja ja arpia, jotka eivät tunnu umpeutuvan. Mikään liekki ei minussa roihahda vaikka Eräs yrittää puhaltaa tulta hiipuviin hiiliin. Se kysyy koska? ja minä vastaan että en tiedä. En minä tiedä palaako se tuli vielä joskus ja luoko se lämmön juuri Eräälle.

What a stupid lamb

My eyes are open wide
And by the way, I made it
Through the day
I watched the world outside
By the way, I'm leaving out today

Sometimes goodbye
Is a second chance

Olen kulkenut näitä teitä jo niin kauan, että tunnen jokaisen kadunmiehen nimeltä. Nähnyt niin monen vuodenajan kuolevan ja uudestisyntyvän, että näen merkit jo ennalta. Olen pelannut niin monta peliä, että tunnistan pelaajan edessäni.

Sääntökirjoja ei kukaan lue aloittaessaan uutta peliä. Pelin oppii vain pelaamalla, sanovat, ja kukaan ei paljasta todellisia strategioitaan. Loputtomia siirtoja mustilla ja valkoisilla ruuduilla laudan jatkuessa iäisyyteen kenenkään saamatta ratkaisevia kaatoja. Monet ovat asettuneet eteeni ja tuoneet laudalleni saastaisia pelimerkkejään, hengittäneet kasvoilleni petollista hajuaan ja yrittäneet sekoittaa pääni kiemurtelevilla lauseillaan. Ovat katselleet ylimielisesti olemustani, tehneet siirtojaan ja napsineet yksi kerrallaan minua ulos pelistään. Vain harva on nähnyt tummiksi meikattujen silmieni taakse, kuullut sanoihini kätkeytyneen viestin tai tunnistanut eleistäni löytyvän totuuden. Vain nämä harvat ovat ymmärtäneet minun pelanneen näitä pelejä liian kauan, liian pitkään sääntöjen ulkopuolella. Niin hartaasti, että minusta on tullut näissä peleissä hyvä, parempi kuin monista, jotka ovat eteeni istuneet.

Tiedän kymmeniä salaisuuksia, joilla pelastaa kymmenen mielenrauhaa ja tuhota yksi. Tunnen sanoja, jotka lausuttuani maailman äärilaidat näyttäisivät kauniimmilta, mutta kaataisivat horisontista merkittävimmät pylväät. Osaan reittejä, jotka kartalle piirrettynä näyttäisivät perustukset tuhotulle, mutta löisivät maahan toisen rakennetun. Katselen kallistuvaa vaakakuppia, joka puoltaa suuremman etua, hymähdän ja avitan sormella toista puolta. Enhän ole milloinkaan pelannut sääntöjen mukaan.

Ja tämän totuuden jätän riisumatta valkoisista valheistaan. Peittelen hellästi pieneen laatikkoon ja suljen kymmenien lukkojen taakse. Eräs ei tunnista edessään kokemuksen kasvoja kun se kaivaa oman pelilautansa ja heittää haasteen vastoin vakuuttelujaan. Kortit on jaettu. Minä katson ja korotan, mutta muista: sinä jaoit kortit.

Suru on rakkauden hinta

On siis kevät
Panin peliin koko elämän
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa
Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Pystynkö mitään antaan?

Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään,
Sinua ihmistä pelkään

Kevätauringon lämpimän kosketuksen alla routainen maakin sulaa kylmiltä kasvoiltaan ja iloisesti keimailevat vesipurot virtaavat solisevina noroina pitkin alasviettävää maantietä. Voin jo kuvitella rinnallani seuraavien ojien reunustoille leveästi hymyilevät leskenlehdet ja lumipeitteisille pelloille vehreänä orastavan viljan.

Vaikka mietteeni kurkottelevatkin jo kiivaasti kevätpäivien syliin, eivät ne yllä Erääseen. Vanhat muistot estävät minua näkemästä eteenpäin, ne laskevat kätensä kasvoilleni ja kääntävät pääni takaisin menneisiin. Muistan taas yhteisen matkamme ja yönpimeydessä kiitäneen mersun. Ne muistot saapuvat luokseni anteeksipyytelemättä ja varmoina oikeudestaan liikkua pääni sisällä kuin tervetulleiksi toivotetut vieraat. Ne kuvottavat minua, mutta en voi olla katsomatta sitä elettyä elämääni, jossa ei tunnettu hintoja millekään.

Ne muistot kelasivat edessäni filminauhaa tähtitaivaan alla. Saman taivaan alla ajoin eilen kotiin samoja teitä kuin me ajoimme yhdessä aikoinaan. Näin samat sillat ja puut, pellot ja tähdet, mutta mikään ei ollut kuten ennen. Nyt vieressäni istui Eräs, jolta puuttui voima kantaa unelmia, rakkauden käytöstavat ja taito pyydystää hetkiä. Eikä mikään todellakaan ollut enää kuten ennen.

Rakkaus on ohi. Velat on maksettu ja korot kuitattu, mutta pelko on jäänyt maksuhäiriömerkintänä mieleeni. Eräällä on viivakoodissaan virheitä ja minun on vaikea lukea siitä hintaa. En tiedä onko minulla haluakaan.

When truth and fiction meet

How tides control the sea, and what becomes of me
How little things can slip out of your hands
How often people change, not to remain the same
Why things don't always turn out as you plan

I can't, and I can't decide
Wrong, oh my wrong from right
Day, oh my day from night
Dark, oh my dark from light

How infinite is space, and who decides your fate
Why everything will dissolve into sand
How to avoid defeat, when truth and fiction meet
Why nothing ever turns out as you plan

These are things that I don't understand

Auton mittarissa tyhjäksi ajettuja kilometrejä. Kenkien koroissa vieraiden katujen soraa. Pään sisällä vain umpeutunut tyhjyys ja väsymys.

Erään kanssa kävelemme pitkin kaupungin katuja puhuen, vitsaillen, nauraen ja jakaen kuluvia minuutteja. Haistan siinä pelkoa ja se herättää minussa aavistuksen epämukavuutta. Se väistää jokaista liikettäni kuin nurkkaan ahdistettu villieläin ja se on epävarmempi kuin koskaan. Katson sitä kummeksuen ikkunasta tulvivan ilta-auringon kultaisessa hohteessa, mutta en ymmärrä mikä siinä heijastaa sellaista pelkoa.

Ilta on jo kääriytynyt kylmänä maillensa nukkumaan kun eroamme tähtitaivaan alla. Se on jäätyneempi tämän taivaan alla kuin hetki sitten kahvilan puisen pöydän ääressä kuuma kahvikuppi käsissään. Hyvästelen sen ja nousen autooni vilkaisten peräpeiliin kuinka Erään auton jarruvalot välähtävät lopulta kadoten liikenteen vilinään.

Tyhjä, pitkä tie kuljettaa minua väsyneesti eteenpäin ja kotipihassa puhelin kirjoittaa näytölle ystäväni sanoja: "Mitä nyt?" enkä osaa vastata. Mitä nyt?

Perhonen

Väärä, luvaton
tää peli mulle on
Jättää, jätetään

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

Yö on pitkällä. Kynttilä palaa vaatimattomasti pöydällä ja minä istun koneen edessä keräten sanoja näytölle, mutta mikään ei liiku. Ajatukset ovat vaipuneet syvimpiin uniin, mietteet haalistuneet seinätapettiin ja mikään ei enää liiku. Ei sen jälkeen kun huominen lyötiin kiinni kahdella lukolla, joihin toiseen on avain minulla ja toinen Eräällä.

Vale valvoo unettomia öitä ja kertoo minun olevan kaunis. Miksi minä en tunne oloani sellaiseksi? Kauniiksi. Illalla pesen itseäni suihkusateen alla eikä tämä lika hellitä. Se on piintynyt iholleni, tatuoitunut nahkaani, eikä kuulas viattomuus enää pääse läpi. Ei kai sitä ole ollutkaan.

Kynttilän valossa laitan kynsilakan hauraisiin kynsiini, se peittää epäkohtia. Niissä onkin häivyttämistä ja kadottamista, että minusta saisi täydellisen tai edes tyydyttävän. Peilissä minua katsovat edelleen takaisin väsyneet silmät, jotka ovat nähneet liikaa kaikkea. Enkä minä saa puoliakaan piiloon uteliaiden katseilta.

Huomenna minä kuitenkin meikkaan tummiksi surulliset silmäni, verhoan alistetun kehoni kauniilla vaatteilla, asettelen ranteilleni kiiltäviä koruja viemään huomion nöyryytetystä sielustani ja kadotan itseni hetkeksi Erään katseelta harhakuviin. Ohikiitävä hetki, eikä muuta minusta kaivata. Vain yksi hetki perhosena, keväänmerkkinä, ja sitten se on ohi kadoten muistoksi tuhansien joukkoon.

Onko se minun syyni?

Se päivä oli savunharmaa ilta niin tyyni
Jos en jäänyt luoksesi niin onko se minun syyni?

Eri linja on tähdillä ja eri auringolla
Ei se ole sinun syy jos on paha olla

Kevätaurinko lämmittää kasvojani ja minä tunnen itseni petturiksi. Kuin kuulaana hohtava keväthanki peittää alle routaisen maan. Kuin järvenpinta taivasta jäätyneenä heijastaen valehtelee pettävän jään puolesta ja kuin kevätpäivän suloinen tuoksu jättää taaksensa pakkasen runtelemat yöt. Kuin minä hymyilen ja näytän kaksi taivasta, on sisälläni vain pohjaton syvyys täynnä surua ja mielipahaa.

En jaksaisi enää laulaa tämän taipaleen virsiä enkä ottaa askeltakaan tällä tiellä. Tahtoisin vaipua uneen, joka antaisi minun herätä levänneenä nousevaan päivään. En jaksaisi kirjoittaa näitä merkityksettömiä sanoja, jotka vaipuvat uusiensa tieltä ja hajoavat katseiden alta. Mutta muutakaan minulla ei ole.

Eräs kirjoittaa hilpeänä ja sen lauseet viekoittelevat minua heleällä sävyllään. Hymyilen ja kuuntelen kuinka se pulppuaa iloa ja onnellisuutta. Kuinka harmillista onkaan, että minulla ei ole sille mitään annettavaa, sillä minä olen vain se petollisesti kutsuvana hohtava keväthanki, jonka alla lepää routainen maa.

Päivä nousee

Aamuyöllä nää öiset kadut näyttää
Yhtä yksinäisiltä kuin mitä itse oon
Askel askeleelta kivusta kauemmas
Mä en tarvii ketään muistuttamaan
Että elän ja hengitän
Päivä nousee taas
Joskus menneet täytyy unohtaa
Ja uskaltaa alusta aloittaa

Päivä nousee taas
Nousta maasta ja jatkaa matkaansa
Joskus musta tuntuu että ihan mihin vaan
Ikinä kosketkaan niin se hajoaa
Kuinka monta kertaa vielä täytyykään
Samat virheet tehdä uudelleen ja uudelleen


Päivä nousee taas
Joskus huomaa kompastuneensa
Päivä nousee taas
Ei oo enää mitään hävittävää
Sillä määränpää vasta perillä selviää

Keväänlapsi avaa ulko-oven ja kevään täyteläinen tuoksu kietoutuu hänen ympärilleen. Keväänlapsi siristelee silmiään vuolaassa valossa ja sinisellä taivaalla hymyilevä aurinko lämmittää routaista mieltä. Keväänlapsi syöksyy ulos ja hymyilee.

Se hymy tulvii lapsenmielisyydestä ja viattomuudesta, jostain aikuisuuden jaloista säästyneestä tunteesta ja on aidointa tunnetta kuin mikään pitkään aikaan. Päivä kevään auringon alla on kuin taikaa täynnä ja keväänlapsi voi kuvitella näkevänsä ympärillään perhosia, jalkojen alla vihertävää ruohoa ja ihollaan kevään lämmön pitkän talven jälkeen.

Kevät on minun aikaani. Pienet tunteet puhkeavat vaatimattomina sisälläni kirkkaisiin kukintoihin ja piristävät mieltäni hennolla tuoksullaan. Peilin edessä katson kuinka suu taipuu hymyyn ja iholla tanssivat ikkunan takaa kiipivät auringonsäteet. Ehkä tämäkin ilo ja keveys on vain ohimenevää, väliaikaista tai lainaa, mutta tämän päivän minä sain viettää keväänlapsena.

Sanattomat hyvästit

Living in my own world
Didn't understand
That anything can happen
When you take a chance
I never opened my heart
To all the possibilities
I know that something has changed

This could be the start
Of something new
It feels so right
To be here with you

Kierrän ahdistuksissani supistuvaa kehää, joka kuroutuu kiinni itseensä. Teen kaikkeni päästäkseni irti ja juoksen lumen alta paljastuneella sulalla maalla. Asfaltti kiiltää mustana ja nielee ahnaasti likaisia ajatuksiani kadotukseensa.

Puhelin soi iloisesti ja väsyneenä noukin sen käteeni. Hymy nousee kasvoilleni. Se on tahaton reaktioni aina kun näen tämän tutun numeron näytöllä. Se on Eräs. Tällä kertaa luen enemmän rivien välejä kuin sen todellisia sanoja ja Erään kadotessa taas puhelimeni näytöltä kavahdan ymmärtämääni. Se on ihastunut.

Se kertoo laskeneensa päiviä. Se puhuu perhosista ja tulevasta. Lasken kännykän ja mieleni käpertyy kerälle vasten sielun seinämiä. Älä tee näin! Ota sanasi takaisin ja myrkytä ne perhosesi. Sillä minä tiedän jo mihin tämä johtaa enkä minä enää jaksa kävellä sitä tietä. En kuunnella lupauksia, joita ei koskaan annettu tai rakastua unelmiin, joita ei koskaan luotu.

Hymy sulaa lopulta kasvoiltani toivottaessani Eräälle hyvää yötä. Luultavasti viimeisiä kertoja kun sen voin tehdä. Ja se on kovin surullista, tiedostaa se, että nämä ovat viimeisiä sanoja. Viimeinen kerta.

Kun kukaan ei näe

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.

Taivaalla lepäävä harmaa pilvimeri saostuu illan siniseen pimeyteen. Metsä huokaa vaiteliaana väsymystään ja polku matelee väsyneesti askelteni alla. Päivä on ollut kovin pitkä ja kyyneleet virtaavat silmiini. Kipu on ollut jälleen enemmän läsnä kuin pitkään aikaan.

Pimenevässä illassa, tiheiden latvustojen suojassa minne tähdet eivät näe eikä taivaskaan kuule minua, tuska nousee hitaasti pintaan ja pakkasilmassa poskiltani vierivät kyyneleet jäätyvät miltei kristallisiksi koruiksi iholleni. Mutta mikään ei minua pysty kaunistamaan. Kipu on liian viiltävää, mikä repii sisuksiani sopiviin palasiin alakulolle tarjottavaksi hopeisella tarjottimella. Hymyni on hyytynyt kivinaamion alle ja ilo on paennut valoisampaan kehoon lepäämään. Tässä ihmisessä ei asu kuin heikko liekki, joka taistelee päivittäin oikeudestaan pysyä elossa.

Eikä se taistelu ole helppoa. Mieli kapinoi ja piilottaa vähäisenkin läpi yrittävän valon turhuuden ja kurin alle. Säälittä se pieksee itseään ja kurittaa tätä ankeaa ruumista, joka on väsynyt elämään. Kuin asfaltti murentuisi allani, taivas hukkuisi pilviinsä, kuin aurinko uppoaisi jäätyneen järven selkään niin tämäkin mieli on tukehtumassa omaan epäreiluuteensa.

Eikä kukaan sitä ole näkemässä, sillä kaikki jäljet itsetuhosta on pyyhitty jo kotiportaille tultaessa ja kyyneleet poskilta ovat kuivuneet kylmään pakkasviimaan.

Mua ei oo

Voin olla niinkuin muutkin on
Tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa, mä rikon sen jään
Mut peilistä mä pelkän naamion nään
Ei ne huomaa, vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Taustapeilistä katson Valetta. En näe mitään, mutta kuulen paljon. Kuuntelen puhetta menneisyydestä, elämästä ja tavoitteista. Sen haavat ovat erilaisia kuin minun. Siinä missä minuun on viiltävä terä iskenyt leikaten läpi ihon siististi ja lähes huomaamattomasti, mutta syvälle ja kirvellen, sillä ne ovat ruhjeita kuin vasaraniskuista. Kipeitä eri tavalla, laajemmalla ja syvemmälle ulottuvia. Kuin iholta luuhun ja sen ytimeen tehden säröjä ainekseen.

Vain hetki päivästä ja vilauttaessani auton valoja, se on jälleen poissa. Riisun vaatteeni eteisessä, keitän teetä ja katselen ikkunasta ulos. Päivän rutiinit vievät minut mukanaan eikä mikään minusta lähtenyt Valeen mukaan.

Illalla avaan koneeni ja siltä on tullut viesti. Ei sillä ole asiaa, kunhan kirjoittaa. Kai ilman syytä tai sillä höystettynä, en oikeastaan tiedä, eikä minua juurikaan kiinnosta. Peilistä minua tuijottavat edelleen takaisin ne mustat tähdet, joihin on enää vaikea kenenkään matkustaa. Se matka on käynyt liian pitkäksi ja muuttunut kivikkoisemmaksi kuin kenenkään jalat jaksavat jatkaa.

Suljen koneen kannen. Katkaisen virran. Ja pienenä valonhäivähdyksenä tummenevassa näytössä Vale katoaa jälleen sinne mistä tulikin; mahdottomuuksien aallokkoon.

Erilainen

Hän tulee vastaan ei-mitään ilmein.
Näin eilisen muistot vierellään, hän herännyt
tuntien kipeää.
Sama tyttö on nähnyt helvetin.
Se sama tyttö on uskonut ihmisiin.
Tulee ei mistään ja päätyy ei mihinkään.
Tietäen on jossain yksinäiset, jotka nuoruuden leikeistä
luopuen paljon saivat vain yksinään kantaen, palapeliä
virheistä liitelleen.

Juoksen jälleen. Taivas putoaa eteeni pieninä sirpaleina, kuin joku repisi suurta arkkia valkoista paperia pieniin repaleisiin ja heittelisi sitä huolimattomasti päälleni. Tie on kevyt juosta ja jokaisen päivän myötä huomaan, kuinka se kevenee miltei ilmaan allani. Olen tehnyt sitä elämässäni paljon, juossut. Se on tehnyt minusta sitkeämmän, päättäväisemmän, mutta vielä en ole päätynyt mihinkään. Vain kauemmaksi.

Musta taivas seisoo mykkänä ylläni ja hiki virtaa noroina kasvoilleni. Kuin mieli itkisi pahuuttaan pois ilman kyyneliä. Valuttaen suolaista tuskaa askel askeleelta ilman haikeuden hintaa. Sanoina mielessäni soivat Valeen tunnustukset, kuinka se on ihastumassa ja kuinka paljon se tahtoisi. Pyydän sitä olemaan hiljaa, lopulta käsken sen lopettamaan.

Älä ihastu naiseen, jonka menneisyyttä et tahdo. Älä tahdo naista, jonka elämää et ymmärrä. Älä toivo naista, joka ei voi antaa sinulle mitään. Mutta kaikesta huolimatta se on ihastumassa ja minä kuuntelen sen sanoja vaiteliaana. Se kertoo nauttivansa elämäntulestani ja minä varoitan sen polttavan kätensä. Se ihailee tahdonvoimaani ja minä kerron kuinka sitä voimaa ei vieras käsi voi kämmenellään pitää. Ja se sanoo, että hän on erilainen. Erilainen kuin mitä?

Tiedän kyllä kuinka sen katse riisuu minua ja ajatukset vaeltavat ihollani. Kyllä minä näen sen silmistä himon ja kuinka mieli yrittää hallita ajatuksia, kuinka ajatukset ovat melkein keholla. Haistan sen tuoksusta kiihkon, joka saa sen levottomaksi ja minä kysyn, erilainen kuin mitä?

Juoksen revityn taivaan alla, askel askeleelta kauemmaksi Valeesta. Se laittaa viestin ja kertoo tulevansa luokseni. Toivotan sen tervetulleeksi. Tule vain, käy peremmälle talooni. Näe tahritut sielun seinämät, raiskatut ajatukset raatoina lattioilla, likaisen menneisyyden pyykin ja viattomuuden rippeet pölynä nurkissani. Tule vain, niin näet, että minä en ole sinua varten etkä sinä ole erilaisempi kuin ne muutkaan.

Silmät kii

Jos ei anna anteeks niin ei saa
Magneettina vedit puolees kaiken
Mut ei sua saanut kukaan koskettaa

Sä sanoit tää on sekopäitten retki
Mut kuilun reunalla on lyhyt hetki

Silmät kii katsotaan
Pystyykö tuuleen nojaamaan
Silmät kii
Sä huusit ettet pelkää kuolemaa

Jos et suostu karkuun juoksemaan
Niin ei sua kiinni saa

Nauran Valeen rennolle asenteelle ja reilusti kaksimielisille vitseilleen. Se on mitä on, eikä se peittele itseään. Käymme tyhjänpäiväisiä keskusteluja, joilla ei ole ilmassa painoa vakiinnuttaakseen ainuttakaan ajatusta mieleeni. Yhtäkkiä se vakavoituu ja sanoo
"Paskasta miehestä ei saa kunnollista"
Hymähdän aiheenvaihdolle, se tahtoo puhua Eräästä
- Siinä se ongelma onkin, Eräs on hyvä mies. Sellainen, joka ansaitsee naisen ilman menneisyyttä

Vale nauraa sanoilleni ja käskee menemään virran mukana
"Tuommoinen vehtaaminen vie turhaa aikaa. Se on kerrasta poikki, vittuako sialla kun ei ole peltoakaan ja jos olisi nii tuo paska ei kasvata kun puolimädäntyneitä hedelmiä"

Katson kattoa ja huokaan, kunpa se olisi niin helppoa. Hypätä virtaan, ajelehtia minne vesi kuljettaa, päätyä rantakaislikon huomaan tai syöksyviin pudotuksiin, kunhan edes irtautuisi rannasta.
"Hyvin olet turvaliivit pitänyt päällä, toivottavasti joskus löytyy joku joka voi liivit riisua ja niin eespäin. Mut hei jos sua lyödään niin osaat sit näköjään lyödä takas! jessss"
Se sanoo ja kirvoittaa huulilleni hymyn.

Valeella on kyky nähdä lävitseni. Se näkee sisälläni roihuavan tulen silloinkin kun en itse sen kipinöivää roihua tunne. Vale näkee vahvuuteni vielä silloinkin kun itse olen kaatunut ja luovuttamassa taistelutta. En tiedä mitä tahtoisin sen näkevän, mutta se näkee liikaa.

Illalla puen vanhat, kehoni tuntevat lenkkivaatteet päälleni ja lähden juoksemaan. Askel on kevyt ja katuvalojen keltaisessa loisteessa suora tie näkyy pitkälle kaukaisuuteen. Ajatukset eivät kuormita harteillani ja ne vähäisetkin mietelmät hajoavat lämpimänä höyrynä pakkaseen jokaisen hengitykseni myötä.

Mietin Erästä. Sitä, kuinka pitkässä lieassa se antaa minun käyskennellä. Mietin kuinka suuri luotto sillä on minuun, vaikka se näkee menneisyyteni painon, kokemuksieni punaiset arvet ja itkettyjen kyynelten uomat poskillani. Se matkustaa maailman äärissä, kosketuksesta etäällä ja äänen tavoittamattomissa. Miten minäkään voisin sitä pyytää jäämään sen antaessa minun elää?

Sillä on jano lähteä, nähdä ja tuntea vieraiden maiden multa jalkojensa alla. Se jano on voimakkaampi kuin kenenkään pyyntö jäädä, kyllä minä sen tiedän. Samaa janoa minäkin olen ruokkinut sadoilla niellyillä kilometreillä, mutta minulla on ollut paikka palata. Eräällä on vain hetki, pieni hetki ennen lähtöä ennenkuin se katoaa moottoriteiden keskeytymättömään meluun.

Siinä missä kukaan ei voi pyytää minua sitomaan sieluani, en minäkään voi pyytää Erästä jäämään. Ja kun ymmärsin tämän, pelko hälveni. Se muuttui kirkkaaksi sumuksi, jossa karu näkymä on kauniimpi kuin milloinkaan. Nurinkurista, Eräs ei ole milloinkaan ottanut minusta mitään ja minä olen antanut jo niin paljon. Olen antanut pelkoni.