Don't fall in love with me
I'll only break your heart
For us forever is just tomorrow
Don't fall in love with me
Pää on sekaisin. Ajatukset juoksentelevat kurittomina pitkin asuntoni huoneita ja vaikka yritän kuinka huutaa niille ja saada mieltäni järjestykseen, melu jatkuu kuin korvia vihlova lasten väsynyt, kiukkuava huuto. Tunteet eivät suostu paljastamaan todellisia kasvojaan ja ne seisovat vaitonaisena edessäni katsellen minua silmiin valkoisella, pohjattomalla katseellaan ja minä tunnen oloni jakomielitautiseksi.
Eräs tulee kaupunkiin ja vietämme illan kävellen laskevan auringon alla hengittäen iltaa, joka punertuu saasteilman helmassa. Kaupungin kiviset kadut värisevät askelteni alla ja puistossa alastomat puut eivät häpeä lainkaan todistaessaan kävelyämme ja loputonta keskusteluamme. Eksymme elokuvateatterin käytäviin ja saleihin, meidät sylkäistään lopputekstien aikana takaisin hurmioituneeseen kaupunkiin, joka on sokaistunut eteensä polvistuneesta yöstä. Pujottelemme pääkadulla ja tunnen korkokenkieni alla jokaisen pienenkin kiven ja jalkani kipuilevat niiden terävien kosketuksien päällä. Pysähdymme kahvilaan, juomme minttukaakaota ja puhumme kynttilän lepattavan liekin yli ohikuluvista päivistä, pienistä muistoista ja hukumme kahvilan suloiseen tunnelmaan vihreissä, upottavissa nojatuoleissa istuen.
Tänään olen kotona ja kaulalleni on kiedottu punainen huivi, jonka pinnalla leijuvat kymmenet kukkaset. Ne kukat lämmittävät kipeytynyttä kurkkuani, mutta voin silti vielä saada kiinni ruusun kevyen tuoksun, joka leijailee viattomasti tanssien keittiöstäni. Valkoinen, terälehtien päistä punaiseksi lehahtanut ruusu on muistona yhteisestä illastamme.
Kaupan käytävillä joku huutaa nimeäni, enkä tunnista kutsujan kasvoja. Vasta askelten lähestyessä minua ymmärrän äänen ja kutsun kuuluvan Bodille. Se on vanha saalistaja, joka toivoi saavansa minut koukkuunsa, mutta leijona ei milloinkaan kaatanut nokkelaa peuraa, joka tuolloin pelkäsi henkensä edestä jäävänsä jonkun hampaisiin. Kai se peura pelkää vieläkin.
Bodi jää vaihtamaan kuulumisia, erikoista ystävyyttä peuran ja leijonan välillä, kertoen elämästään. En jaa Erästä sille, mutta Bodin sanat iskeytyvät rintaani kuin puukko sen sanoessa "eteenpäin ei voi nähdä jos katselee taakseen". En minä tiedä katselenko enää taakseni, mutta tiedän, että en katsele eteenpäinkään. Ehkä tuijotan taivasta, niitä tuhansia pieniä unelmia ja yhtä haavetta, jota joskus
Sinun kanssa ullakoilla maalailtiin. Tiedän, että sellaista haavetta ei ole olemassa kuin tarinoiden rivien väleissä ja kukkivien niittyjen kesäiltojen tuoksussa, mutta siihen haaveeseen minä olen jäänyt kiinni. Kasvanut sen sisään ja jäänyt loukkuun, enkä tiedä mistä suunnasta enää löytää pois.
Vale käskee lakata miettimästä liikoja, "kyllä joku tietää aina paremmin ja kertoo sitten mitä tehdä" se sanoo naureskellen ja salaa ihailen sen asennetta tätä rujoa elämää kohtaan, mikä ei sillekään ole antelias aina ollut.
Erään kanssa puhumme ilman taukoja, halatessamme se ei tahtoisi päästää minusta irti ja lähtiessäni se soittaa perääni. Sen kanssa minä unohdan pelkoni ja löydän vanhan minäni. Se antaa minun olla itseni, kulkea varomattomasti ja levittää siipeni kantamaan korkeuksiin. Mutta aamut ovat aina yhtä kovia ja valo iskee lävitseni päästäen pelkoni valloilleen kunnes illan tullessa varjot tekevät muodoista pehmeämpiä ja väreistä haalistuneempia. Näen kevyitä iltaunelmia ja teen haparoivaa tunnustelua mielikuvituksen aavoilla nurmille, joilla olisi niin helppo kävellä ja tuntea vehreä maa iholla suloisena, jalkapohjia kutittavana mattona, jonka päälle kaatuminen ei edes satu.
Pää, se on sekaisin. Eikä mitkään unelmat riitä kannattelemaan tällä petollisella jäällä. Enkä minä voi kuin hiljaa mielessäni toivoa, ettei Eräs ihastuisi minuun liikaa, rakastuisi liian nopeasti. Sillä minun tunteeni eivät suostu vieläkään avaamaan minulle todellista minäänsä.
