Nuaren likan elämä se on niin monenlaasta,
Välistä on suru syrämessä ja välistä on irti maasta.
Turha on taivalta tympeenä taittaa,
Jos tinkii tahrostaan.
Nuaren likan elämä se on niin häilyväästä,
Välihin ne tunteeta tuhlaaloo ja välihin niitä säästää.
Sinunkin sielus palaa rakkauren tulta,
Onni jos kätketään käsistä sulta.
Sä tiedät, eihän murhe mieltä muserra koskaan.
Nuaren likan elämä se on niin kaksinaasta,
Välihin on ku myrskymmerkki ja välihin kaksi taivasta.
Oi, kuinka monta ilon maljaa
Oon teirän kanssanne juonu.
Tahtoisin upottaa käteni välimeren huuhtoman rannan santaan. Herätä kesäaamun kosteaan tuoksuun ja vetää henkeeni järveltä puhaltavan aamun usvaa. Tahtoisin kävellä aamukasteisella nurmella, noukkia illan hämärässä valkoisia apiloita ja sukeltaa jäähtyneeseen järveen keskiyöllä.
Mutta ei minun tahtoani ole ennenkään kysytty. Tuuli on puhaltanut mielensä mukaan ja elämä kuljettanut omia ratojaan. Minä olen välillä roikkunut siinä kiinni henkeni edestä, ajoittain nauttinut kyydistä ja hetkittäin vain toivonut rohkeutta hypätä pois.
Se elämä on tehnyt minusta tämän. Tämän naisen, joka ei ihastu eikä rakastu Erääseen, mutta odottaa aamuyöhön jotain toista. Jotain toista, joka osasi sanoa elämästä sellaisia sanoja, jotka saivat minut haaveilemaan välimeren valkoisista rannoista, kesäaamuista ja yhteisistä öistä.
Tunnen tekeväni väärin jollekin, joka ei koskaan ole ollut oikeaa. Pettäväni jotain, mikä ei ole koskaan minun ollutkaan. Suljen ne ajatukset ja nautin keväästä, sen tuoksusta ja haukotellen heräävästä uudesta elämästä. Nautin vain tästä hetkestä, sillä huomisesta en tiedä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti