Vajoamista

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa
Kiire vaihtaa

Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
rakkaus tuntuu
ja rakkaus sattuu

Heti kun on jääty kiinni
on julma kiire vaihtaa
Täytyy vaihtaa

Katso ympärillesi:
kuka jää, kuka jää
Olet tosi huonona
hätäovi auki
ja toinen jalka ulkona
pakotie valmiina

Roskapussi toisessa kädessä ja suuren mustan hihna toisessa, astun kotiovelta keväiseen yöhön. Musta asfaltti itkee poskillaan kyynelten peitto ja koivujen riippuvat oksat vuodattavat suruaan hitaasti valuttaen kyynelvirtojaan lähes mustiin hiuksiini. Yö on viileä ja surusta viivähtävän haikea, mutta kevään synnyttämä elämä ei jää murheitaan muistelemaan vaan puskee läpi lumen ja kaataa jaloiltaan lasten muovaamat lumiukot.

Eräs soittaa päivittäin ja puhumme tunteja. Sen äänessä kuulen innostusta ja iloa, hyrisevää onnellisuutta vain siitä, että se kuulee minun flunssaisen puheeni vasten korvaansa. Se tahtoo tietää jokaisen sekunnin päivästäni, elää niitä minun kauttani, vain koska se on niin tavattoman ihastunut. Minäkin muistan sen tunteen. Sen tunteen, joka oli saippuakuplia lapsen puhaltamana ja auringon lähes polttava kosketus meriveden viilentämällä iholla. Se oli unelmia värikylläisissä taivaissa ja tuhansien tuoksujen huuma viilenevässä kesäillassa.

Mutta sellaisella on hintansa. Vastapainonsa. Ystäväni katsovat minua kummeksuen ja kysyvät aitoa tiedottomuutta ja ymmärtämättömyyttä äänessään; "milloin aloit pelätä elämää?" ja minä käännä kasvoni pois, sillä muistan sen hetken, joka pysähtyy vieläkin edessäni kun kosketan pelkoani. Yritän lohduttaa pientä rikottua sieluani sisälläni kuin murheitaan itkevää lasta, ei hätää... sinä et putoa enää, minä pidän huolen, en anna pudota. Maa ei enää murene altasi, taivasta et enää joudu kannattelemaan harteillasi eikä kukaan sinuun enää terällään viiltoa tee. Sillä minä pidän jälleen huolen itsestäni.

Eräs odottaa nousevaa aamua. Minä pelkään auringon valoa. Pelkään sitä hetkeä kun Eräs pääsee etupihani varjoon, missä juhannusruusu odottaa alastomana, mutta rehevänä tulevaa keskikesän rakkautta. Pelkään sitä hetkeä kun tuo valtava, painava ulko-oveni, joka on suojassa pienen minuuteni pitänyt, antaa periksi, avautuu narisevana ja itsepäisenä lukkojaan naksutellen ja Eräs astuu valottomaan eteiseen, jossa hehkulamppu on sammunut viimeisen kerran jo vuosia sitten. Pelkään sitä hetkeä, kun Eräs istuu tälle elämääni tunteneelle sohvalleni, jossa Sinä istuit monet yöt vieressäni pitäen minut lämpimänä.

Näissä huoneissa ei ole miehen ääni Sinun jälkeesi kaikunut, ei askel painunut lattiaan eikä miehen tuoksu hiipinyt seinillä jääden hengittämään raskaasti iholleni. Ei samalla tavalla kuin Sinun. Pelkään, että Eräs vie minulta ne muistot, ne hetket ja samalla toivon, että niitä ei olisikaan. Mennyttä en tahdo muuttaa, en poistaa itsestäni tavoittamattomiin, mutta tämän haikeuden, joka sekoittuu todellisuuteen tehden äärirajoista horisonttiin katoavaa harhaista häivettä, sen minä tahdon itsestäni pois. Jotta tämäkin päivä olisi syntynyt omakseen, eikä kantaen menneisyyteni nimeä.