Kevättä

Pala sun syräntäsi, pala sun elämääsi
Voi tuota roihua ja syräntä sykkivää
Miljoona kipinää silmistä räiskyää
Voi tuota hennon tytön huoletonta elämää

Muistithan kiittää, suudella ja niiata

Kevät on sen aikaa. Kevätauringon petollinen lämpö saa sen taas kukkimaan ja ojentelemaan kärhämiään. Kovissa oloissa se kasvaa ja elää, mutta kukkii pitkän talvenkin jälkeen.

Koko kylän miehet sen taas tunnistavat ja tietävät. Kaduilla kuiskitaan ja sen puhelin huutaa tauotta kutsuja nimettömiltä, kasvottomilta miehiltä, joilla ei ole asiaa niille pelloille missä tämä kukka kukkii. Illanhämyssä se pukeutuu korkokenkiinsä, maalaa huulillensa iloisen punan ja häviää oviaukosta kaupungin illan hämyyn.

Tutussa paikassa, vesilähteen äärellä odottaa Eräs. Me kävelemme sammuvassa yössä katselemme sillan kaiteilta kurkottaen allamme mustana virtaavaa vettä. Reunoilla kukkivat keltaisina aurinkoina narsissit ruukuissaan ja tuon mustan veden virrassa pienet pyörteet tanssivat kuin taivaan mustat aukot loputtomasti syntyen ja kuollen. Minun tekisi mieleni hukkua noihin pyörteisiin, tarttua kiinni ja kadota tukahdettuihin unelmiin.

Eräs kertoo sanoja ja lauseita, jotka ovat väärälle naiselle. Ne sanat kertovat rakkaudesta ja kiintymyksestä, tahdosta rakentaa yhteistä elämää. Minussa ne eivät virtaa, eikä minussa elä samoja sanoja lausuttaviksi takaisin. "En tiedä..." on kaikki mitä minulla on antaa. Eräs ottaa sen vastaan kuin kalleimman lahjansa, toivonsäteeksi kai sen mielessään kuvittelee ja me katoamme toisiltamme sammuvaan yöhön.

Vale pyytää minut mukaansa kuulemaan kaupungin pauhua ja ilta-auringon laskiessa tavaan katuja sen luokse. Eräs laittaa viestiä maailman reunoilta, horisontin sumusta se kirjoittaa kaipaavansa. Viinan tuoksuissa, muodottomissa tunteissa on helppo vastata takaisin, niin minäkin sinua, palastakaan tarkoituksesta tuntien.

Valeen kanssa tanssimme ja juomme. Humallumme tuntien vyöryessä ylitsemme ja istumme baarin tekonahkapäällysteisillä leveillä penkeillä nauraen, jutellen, piirrellen ajatuksia tunkkaiseen baari-ilmaan.

Bussipysäkillä varastan sen huomion, bussissa se ottaa minut syliinsä ja lopulta kotiinsa. Sen iholla tuoksuu kiima ja uneton yö valuu ylitsemme. Jätän sen makaamaan sängylleen pujahtaessani takaisin kirpeään kevätyöhön. Ehkä ensi kerralla sitten... ehkä ei. Minua hymyilyttää ja kevät pistelee minua päästä varpaisiin kuin kuumana lyövä rauta ihollani. Elämänjanoa ja kuplivaa tunnetta, joka heräilee minussa kuin kohti taivasta kurottelevat pajunkissat.

Yö nukahtaa aamun lempeästi keinuvaan kehtoon, päivä vaihtuu toiseen ja minä ajan jälleen kuivaa asfalttia niellen kohti kotia. Aurinkolasit torjuvat tuulilasin läpi tunkeutuvan polttavan kirkkauden silmiltäni ja hymyilen. Kevään kevyet tuulet tanssittavat irtolehtiä suoralla asfaltilla ja mittari kapuaa iloisesti satasen vauhtiin moottorin hyristessä keimailevasti tahtejaan. Maisemat vaihtuvat taustapeilissä, pellot viivähtävät vielä hetken auringosta kultaisina ja taivas on sininen kuin viattoman silmät. Jälleen minä tiedä mihin mennä, minä tiedän missä minun tieni kulkee.