Julmia aikeita

Kaikista eläimistä yksin ihminen on julma.
Hän on ainoa, joka tuottaa kipua huvikseen.
- Mark Twain

Kuin pieni poika tuottaa itselleen iloa repimällä kärpäseltä siipiä, niin minäkin sain kieroutuneesti helpotusta omaan tuskaani aiheuttamalla Sinulle teoillani tarpeetonta kipua. Sanoistani oli tullut terävästi iskeytyviä puukkoja, teoistani lamaannuttavaa myrkkyä ja ajatuksistani suunnitelmallista kostoa.

Olin niin loukattu, hyväksikäytetty, häväisty, hämmentynyt ja suunniltani kaikesta, että huumaannuin siitä julmuudesta, joka syöksyi minusta Sinuun. Halusin repiä Sinun elämäsi, murskata onnesi ja saada Sinut vain ymmärtämään. Et Sinä ymmärtänyt silloin, etkä ymmärrä vieläkään.

Koskaan ei sisälläni elänyt vihaa Sinua kohtaan. Olin vain vihainen. Ajoittain mietin, olisinko voinut niellä vihaisuuteni aikuismaisen tyynesti, arvokkaasti niellen ja jatkaen matkaa hymyssä suin? Ei se ole varsinaista jossittelua. Käyttäydyin siinä tilanteessa vain kuten osasin.

Vielä tämän kaiken jälkeenkin, vanhasta tottumuksesta, julmuus viekoittelee mieleni. En kadu mitään. En tunne häpeää. En osaa olla pahoillani. Mutta yhtä harmittelen ja mietin: miksi en voi jo antaa olla?

Tämä päivä

Joo mä tiedän että sinulla on valtaa
Mä pelkään sä olet se joka uskaltaa
Sä tahdot löytää aina uuden trampoliinin
Mutta missä on sun oma lieka kiinni

Uunissa makaronilaatikko valmistumassa, pesukone pyörittää matkassa likaantuneita vaatteita, patterit lämmittävät kylmentynyttä asuntoa ja minä istun lämpimän torkkupeittoni alla.

Tämän talon seinien ulkopuolella särjetty ystävyys makaa elottomana raatona, torjutut muistot kääntyvät kannoillaan oveni edessä - niillä ei ole lupaa käydä vieraisilla ja ikkunoiden takana näkyy syksyn merkkejä. Maailmani pyörii jälleen raiteillaan, minä jaksan jälleen pyörittää niitä rattaita.

Kaiken koetun jälkeen, minä olen yhä täällä. Minä hengitän, minä elän. Minä seison jaloillani ja pidän kotini seiniä pystyssä.

Takaisin menneeseen

Palasin menneeseen. Palasin niihin huoneisiin, joista kuukausia sitten pakenin. Palasin niille sijoille, jotka olivat raunioina jalkojeni alla. Tänään minä palasin menneeseen, vielä hetkeksi, lähteäkseni täältä pois.

Näillä raunioilla on tuhka kovettunut kiveksi, palaneet sillat romahtaneet ja uusi maisema on avautunut silmieni eteen. Täällä ei ole mitään tuttua, mutta kaikki on juuri sellaista kuin muistin.

Lähtölaskenta on alkanut. Tässä kaupungissa olen enää vain tekemässä lähtöä.

Paha ihminen

Ota valta pois niiden käsistä,
Jotka kuitenkaan eivät ymmärrä.
Ole ilolla
Paha ihminen.

Älä kumarra niiden patsaita,
Joiden tuottamat on sun ongelmat.
Ole ilolla
Paha ihminen.

Muita sanoja en juuri nyt tarvitse.

It's not the size of the wave, but the motion of the ocean

"Minulla ei ollut syytä elää ennen kuin minulla oli syy, jonka puolesta kuolla." Tämä lause on tänään ollut ajatuksissani. En tiedä miksi, ehkä olen piittaamaton ja sokea syille, joiden vuoksi herään aamuisin. Ainakaan en osaa nimetä yhtäkään, päiväni kulkevat tunnottomana ohitseni ja minä katselijan roolissa annan sen tapahtua.

Yön katselin itseäni baarissa. Miehet juoksivat perässäni, vaikka minä juoksin heitä pakoon. Miehet söivät nautiskellen sanojani, vaikka tarjoilin heille vain mieleni saasteita. He ottivat vastaan lupauksia, vaikka pystyin antamaan vain katteetonta toivoa. He istuivat vieressäni, vaikka minä en ollut läsnä. Näen ihmisissä vain vikoja, puutteita ja rikkinäisyyttä, enkä tahdo sellaista elämääni. Kukaan ei ole tarpeeksi, kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei tule olemaan minulle riittävä, ennen kuin lakkaan näkemästä oman rikkinäisyyteni minuun katsovien silmistä.

Tuo sieluni repaleisuus, koko olemassaoloni hentous asettui käsivarsilleni aamuyön tunteina kuin vastasyntynyt. Kaikessa avuttomuudessaan se huusi armoa, enkä minä voinut kuin romahtaa sen kivun alle kun näin menneisyyden haamuja. Näin Sinun ystäviäsi ja minä sekosin. Yksi kerrallaan perustuksieni kivijaloista mureni hiekkana maahan, pelko repi seiniä ja epävarmuus syöksyi tajuntaani. Kun ehdin viimein tiedostaa, että Sinä et ole samassa tilassa ja paikassa kanssani, oli jo liian myöhäistä. Olin menettänyt otteeni ja päästänyt hulluuden nauttimaan antimistani.

Vain Sinä tiedät kuinka vähän se ottaa syöstäkseen minut omaan järjettömyyteeni. Ja vain minä huomaan, etten ole vieläkään lopettanut karkumatkaani. Enkä ole vieläkään antanut Sinulle anteeksi. Vaikka niin kovasti tahtoisin.

Levoton perjantai

Mieleni tallasi eilen kehossani ympyrää. Se janosi kaupungin valoihin, savuisiin kapakoihin ja humalaan. Vilkuilin puhelimeni näyttöä levottomasti, odotin jonkun soittoa, viestiä, mitä tahansa - en vain tiennyt kenen.

Pvm: 23.08.2008
Aika: 00:05
Läh.: X
+35840...
Onks mikä meininki?

Luki saapuneissa viesteissä. Tuntematon numero, poistettu numero. Tämä oli yksi niistä yhteystiedoista, jonka ajattelin poistaneeni iäksi. Ohikulkija, josta ei enää kuuluisi.


Pvm: 23.08.2008
Aika: 00:08
Läh.: X
+35840...
Etkö muka jaksa tänään lähtee yhelle kaljalle ja vielä laulaan karaokee

Se viestitteli aamuyöhön asti.
Suljin puhelimen hymyillen. Kaupungin valot eivät enää huutaneet nimeäni, tiesin ettei kukaan enää soittaisi samaisena yönä. Se joku oli juuri ottanut yhteyttä.

Muiden murheita

Repun täyttää lohkareilla,
mietteillään joka ainoan loukon
miehen kouran kokoisilla
lehtolapsilla alakulon
katkeran kappaleen kerraallaan
hän keräilee
ja jokaisen mukaan saa mahtumaan
tuskin neuvoja kyselee

Selän päälle nostaa murheen,
kylmän kajon kulmilleen
vihan ottaa vyötäisilleen,
marssitahdin taivallukseen
käynyt on kaunaansa kuljettamaan
ja omastaan ei irti päästä
milloinkaan

Muistoissaan
on mielikuvaa monta
silmitöntä syyllisyyttä,
pahaa mieltä pohjatonta
petettyä ystävyyttä
minne ikinä ne kantaakaan,
hän luovuta ei aarteitaan
taakkaa kantaa harteillaan
kuin rakkaintaan

Heräsin aamuun maailman historia harteillani. Surin asioita, joille en voi mitään ja jotka eivät ole langetettu minun kannettavakseni. Suren ja otan tunnolleni vastoinkäymisiä, joiden kohteita minun tulisi ennemmin vihata tai edes tuntea vastenmielisyyttä, mutta minä tunnen vain empatiaa, alakuloa ja toivoa heille paremmasta. Minä tahtoisin jokaisen tämän taivaan alla saavan sen mikä tuo toivojalleen kaivatun onnen.

"Herää typerys! Sinulla on omissakin asioissasi tarpeeksi. Lopeta tyhmä tyttö turhanaikainen murehtiminen ja keskity omaan elämääsi."

Huono päivä

"Ei sille voi sanoa mitään, se on kiukkuinen kuin ampiainen" toteaa ystäväni leikkisästi tyttärelleen käydessäni heidän luonaan "onneksi sillä on nuo aurinkolasit tai näkyisi silmistä tulenlieskoja!" jatkuu samainen hersyvä puhe. Hymyilen, mutta sanoissa on totuus. Olen viime aikoina ollut tasaisen vakaa tunnetilaltani. Tasaisen ärsyyntynyt kaikkeen. Sähisen ystävilleni, kiroan edellä ajavat kuskit ajotaidottomuudestaan ja päivittelen mielessäni palveluammattien henkilöstöä. "Olet samanlainen myrskypilvi kuin tuo tuolla taivaalla!" naurahtaa ystäväni. Minä en naura. Minulla on huono päivä, joka ei vaihdu uuteen huomiseen.

Lihastani on tullut velttoa ja mielestäni löysää. Minua tuskastuttaa ajatus, että olen antanut itseni ajautua tähän tilaan. Sätin kaikkea ympärillä olevaa, mutta olen voimaton itseni edessä. "Lopeta tuo jatkuva raivoaminen! Ota ote itsestäsi, stana, mikä ttu sua oikein vaivaa?! Tee niitä muutoksia, joista eniten saat päänsärkyä. Se vaatii vain sen päätöksen!" huudan ilman ääntä itselleni. Minun pitäisi todella alkaa huolehtia itsestäni, olen laiminlyönyt itseäni liikaa ja aivan liian pitkään.

Huomenna en heittele puheessani tikareita, siirrä itseäni ajatuksissani entiseen, vaan paikkaan haavoitetun sydämeni ja etsin sielulleni rauhan. Pienissä erissä, sekin riittää, kunhan huomenna aloitan.

Olipa kerran

Pääni on täynnä ajatuksia. Ne kimpoilevat kurittomina seinämistä toisiin, eivätkä anna itseään kiinni. Yritän epätoivoisesti kurotella niiden hännänpäistä otetta hillitäkseni pääni sekamelskaa, mutta tuloksetta.

Eilen nautin kolme tuntia ystäväni seuraa, pitelin käsissäni teekupillisia, maistelin pikkuleipiä ja pohdin elämää. Jäljitimme yhdessä seurauksia syihin ja loppuja alkuun. Eilen ymmärsin kuinka väärään aikaan tulitkaan elämääni: tulit liian myöhään tai liian aikaisin kestääkseni saapumisesi ja lähtösi vaikutuksen.

Ymmärsin tämän viikon aikana, tekojasi sietäessäni ja puheesi kireyttä kuunnellessani, että saat minut vain pahalle mielelle. Aina. En enää pysty kestämään sitä. Minusta on tullut uhrilammas ja Sinusta veitsi, joka uppoaa lihaani ja repii sieluni riekaleiksi. Sinä olet auton ajovalot pimeässä ja minä kauris, joka sokaistuu jähmettyen tielle eteesi. Sinä olet minulle kuolema, joka tulee ja joka lähtee vain palatakseen uudestaan. Ja minä olen syntymä, joka syntyy alati uudelleen, Sinulle tapettavaksi.

Sanat eivät enää anna minulle, vain teot luovuttavat itsestään pideltävää ja elämäksi muutettavaa. Olen yrittänyt ryhtyä seisomaan kimaltavien sanojeni takana uudesta elämästä ja paremmasta alusta. Olen poistanut menneinä päivinä puhelimestani joukon puhelinnumeroita ja yhteystietoja. Ohikulkijoita, joiden soittoja en enää tarvitse.

Mieleni on päätynyt vuoksesi tämän blogin kirjoituksiin ja merkintöihin. Luulin menettäneeni myötäsi myös olemassaoloni, kunnes luovuttamisen hetkellä tajusin olevani vielä olemassa - kaiken jälkeenkin minulla oli yhä itseni.

"Olipa kerran mustahiuksinen opiskelijatar, joka päätti aloittaa uuden elämän, jossa ei olisi surua enää. Se elämä alkaisi uudessa paikassa, uusien ihmisten keskellä, kaukana Sinusta. Ja tuolloin tyttö päätti, että mitä hän ikinä tulikaan jatkossa tekemään, hän tuli tekemään sen niin, että tuntuu!"

"Poistetaanko osoitekirjasta 'Sinä'?" >Kyllä - Ei<
Valitsen Kyllä.

Vade Retro

jätät tielleni ansarautoja
jatkan matkaani jalkapuolena
luulet etten tikkua ristiin saa
olet väärässä, sinut aion nujertaa
tämä sielu on liian pieni
tämä sielu on liian pieni
liian pieni meille kahdelle

väisty tieltäni sinä saatana
häivy silmistäni saatana
ja painu tuonelaan

Aggressiota, vihaa, kiehuvaa raivoa, joka purkautuu voimalla sanoina suustani, ajatuksina sielustani ja tekoina ruumistaani. Sinä et tee minulle näin! Sinulla ei ole lupaa tehdä minulle näin!

Poistuisitko elämästäni? Ei, Poistu elämästäni, Heti! Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua näin. Tartu ovenkahvaan, käännä ja työnnä ovi auki. Kävele siitä läpi, sulje se takanasi ja heitä avain metsien kätköihin, sammalien alle kadoksiin. Sillä Sinulla ei ole enää oikeutta lunastaa palastakaan minusta eikä kävellä sisälle näihin huoneisiin.

Sait minut syöksymään raivon syvyyksiin. Sieltä et saa minua enää tyyneksi nousemaan.

Väärä päivä

Viime öinä olen nähnyt unia pitkästä aikaa. Viime päivinä olen ollut väsyneempi kuin aikoihin. Käytän kaiken energiani muuttaakseeni kaiken uudeksi, erilaiseksi, ja se uuvuttaa minua. Muutokset ovat olleet liian suuria, olen tehnyt ne pienellä harkinta-ajalla ja toteuttanut kiihkeällä vauhdilla. Minulla on jatkuvasti kiire. Kiire-tee-suoriudu-toimi-nyt-heti-nopeammin! Voin vaihtaa autoni, värjätä hiukseni, ostaa uusia vaatteita ja muuttaa uuteen kaupunkiin, mutta en pääse itsestäni. Ja se varmaankin on tällä hetkellä se mihin kaipaan muutosta kivuliaimmin.

Minulla on pitkästä aikaa hyvä olo, mutta en tiedä johtuuko se jatkuvasta liikkeestäni. En ehdi katsomaan itseäni, pystyisinkö edes? Kestäisinkö katsoa mitä peilistä tuijottaa? Kuka sieltä katsoisi minua takaisin?

Olen tänään elänyt perjantaita. Vasta iltapäivällä sain kuulla, että perjantai on vasta huominen. Olen väärässä päivässä. Minusta tuntuu tänään konkreettisemmin kuin hetkeen, että olen myös väärässä elämässä.

Aikansa kaikella

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Ajan pieniä suloisia hetkiä. Kirpputorilta löydetty 1 (yksi) euron CD-levy hyvää musiikkia, vastaantulijan aurinkoinen hymy, pariskunta nauttimassa toistensa seurasta keskustan torilla, leppoisa jutustelu ystävän kanssa, uudella autolla ajettu matka kauppaan, leipomosta ostettu berliininmunkki ja loppuun luettu kirja. Olen omassa rauhassani, ottaen oman aikani, yrittänyt opetella nauttimaan pienistä asioista. Yksi kerrallaan. En jaksa murehtia ensi viikkoa, sillä muutoin jää huominen elämättä.

Olen huomannut kuinka jaksan jälleen tuntea. Tunnen vaivaantuneisuutta, ärsyyntymistä, myötähäpeää, iloa, hämmästystä, hämmennystä ja seesteisyyttä. On aika repäistä ja aika ommella yhteen. Ehkä minun aikani on jatkaa elämää ja nauttia siitä.

Valonsäteitä

Mutta jos heijastat vähän,
niin saat sen säteen takaisin.
Jos vain verhoudut mustaan,
niin näetkö itsekään.

Vastaantulevat rekat heittivät tuulilasiini vettä jokainen vuorollaan ja taivas tarjosi lisää tuota samaa ainetta säästelemättä. Ajoin autokaupan pihaan ja katselin rivissä seisovia autoja vuorotellen kunnes silmiini osui yksi tuttu; tuttu, koska olin käynyt katsomassa sitä ennenkin. Tällä kertaa olin tullut hakemaan sen omakseni.

Pihassani seisoo nyt kaksi autoa. Toinen on tuonut minut menneisyydestä tähän pisteeseen. Sen ratin takaa on nähty monta kilometriä avointa tietä, se on kyydinnyt elämäni Vaikuttajia ja vienyt minut pois kun olen tahtonut paeta elämää. Sen maalipinta heijastelee lukemattomia kuvia eletystä elämästä, sen radio soittaa ystävien kanssa yhdessä laulettuja kappaleita ja sen penkeillä tuoksuu muistot.

Toinen on vieras pihassani. En tiedä mistä se on tullut pihaani, minne se on minua viemässä tai millaisia ihmisiä se kuljettaa penkeillään elämääni. Tänään Sinä ajoit tätä autoa vastaan; et tunnistanut, et edes huomannut minun ohittaneen Sinut vastaantulevien kaistalla. Tämä auto on yhtä vieras Sinulle kuin se on minullekin. Se ei koskaan käänny pihaasi, ei saavu hakemaan Sinua eikä avaa oviaan Sinulle. Tämä auto kuljettaa minut pois luotasi.

Tämä auto tuli Sinua vastaan ja Sinä et huomannut minua. Ajoin kilometrin, pilvet väistyivät ja sade taukosi. Aurinko heijasteli säteitään tuulilasista. Tämä auto ei heijasta Sinusta mitään, se ei tunne eikä huomaa Sinua.

Kuumeista pohdintaa

Mä lähdin pois koska tunsin kuinka tuska täytti mun rinnan
Pakenin, koska luulin osaavani unohtaa
Nyt on iltapäivä, näin kangastuksen joka rikottu on
Kangastuksesta en voi vettä ammentaa

Jokainen eleeni ja raajani liike vaatii raamatullisiin mittoihin kasvaneen määrän energiaa. Tunnen kuinka kehoni taistelee mitättömin asein raivoissaan riehuvaa flunssaa vastaan ja minä yritän tuskaisesti helpottaa oloani särkylääkkein ja toimittaa aseita vihollista vastaan. Kehoni on alakynnessä ja öisin se vaikertaa apua kuumeen rankaisevassa pieksennässä, joka saa minut vaipumaan tajunnan rajatiloihin.

Ajatukseni vaeltavat vaivoin. Mieleni on vanginnut ne kuin tupakansavun kyllästämään huoneeseen, jonka ikkunoista tulviva valo siivilöityy harmaan kerrostuman läpi vain hentona kajastuksena. En saa tarttumapintaa ympäröivään tilaani ja yritän keskittää ajatuksiani vain yhteen virkkeeseen: "Tahdon pois".

Tuosta virkkeestä on tullut elämäni suunta, pakottava halu ja voima, mitä palvelen ja jolle uhraan itseäni. Se on keskiö, jota kierrän taukoamatta ja valmistelen itseäni hitaasti tulevaan lähtööni. Jätän jälkeeni itsestäni menneen elämäni muistoja, jotta voisin aloittaa uutta.

Viime päivinä olen kiertänyt kymmeniä autoaitauksia, nähnyt satoja autoja ja lukenut tuhansia rivejä myyntilauseita. Se auto, jossa me kävimme satojen kilometrien taipaleella keskusteluja, jossa Sinä istuit, nukuit ja matkasit luokseni, se auto ei enää kuulu tulevaan elämääni. Siitä on tullut katkeransuloisten muistojemme uhri, joka ei enää voi viedä minua elämässäni sinne minne tahdon saapua. Sillä minua tulevat kuljettamaan uudet tavoitteet, sellaisilla teillä, joilla Sinä et ole kulkenut ja joilla en Sinua tule vastaan.

Uusi elämä, uudet tiet, uudet tavat ja välineet. Olen risteyksessä, jota en tunnista, mutta jossa tiedän mihin suuntaan lähteä. Kun vihdoinkin punaisesta keltaiseksi muuttunut vaihtuu liikennevalosta vihreälle, minä lähden. Ja teen sen helpottunein mielin, taakseni katsomatta sillä takanani ei ole enää mitään jäljellä.

Kauniita asioita

Virastotaloja, nettisivujen asiatekstiä ja lakipykäliä, velvollisuuksia ja oikeuksia, opintotoimiston luukku ja suoritetut opintopisteet, valkoisia tulosteita ja avuliaita työntekijöitä toimipisteissään. Tämä kaikki on ollut viime päivieni sisältöä. Minua ajaa eteenpäin tavoite, tieni on viitoitettu ja ystäväni tukevat tulevaa muutosta. Pitkästä aikaa minun on aidosti hyvä olla.

Olen jälleen jaksanut keskittyä itseeni. Olen lääkinnyt anemiaani, hoitanut mieltäni ystävieni seuralla ja hemmotellut itseäni kauniilla asioilla. Olen selannut lukemattomia nettisivuja ja kuvia keräten ideoita uuden kotini sisustukseen. Pidän kauneudesta ja tahdon sitä näkyvän kodissani, uudessa kodissani.

Edes kehooni luvatta tunkeutuva flunssa ei saa minua taipumaan alakuloisuuteen. Ei edes ympärilläni vallitseva kaaos saa minua pysähtymään, sillä nyt minä olen matkalla kotiin. Ja kukaan ei minulta vie sitä määränpäätä pois, ei saa viedä.

Kriittinen piste

Olen saanut itseni kiinni yhä useammin hymyilemästä. Olen huomannut miettiväni jotain muuta Sinun sijastasi. Olen tunnustellut tätä uutta tunnetta. En muista tällaisen koskaan asuttaneen taloani. Se on niin huoleton ja valoa täynnä, se on kevyt kuin yöperhosen lento, se on mietteliäs ja se on kosketuksissa minuun hellästi hyväillen. Se tekee minusta vapautuneen.

Tuo tunne sisälläni lähdin lenkille. Askeleeni eivät kiirehtineet eivätkä mieleni riivaajat takoneet solvauksillaan minua kannoillani. Auringon yhtyessä mustaan järven pintaan jokin minusta tuli läpi ja syntyi. Se kumpusi niin voimakkaasti, että laskin itseni vapaaksi ja yön hiljaisuudessa, piilossa muiden katseilta minä itkin. Helpotuksen kyyneliä, itkin hyvästejä, vuodatin onneani ja minä tunsin. Tunsin jotain ja yhtä aikaa kaikkea. Niin pitkän aikaa minä olen ollut vain velkaa ja nyt minulla oli vihdoinkin varaa tuntea, aikaa pysähtyä ja antaa itselleni lupa astua valoon suljetuista huoneistani.

Olin niin pitkään ryöminyt, ollut jo luovuttamaisillani, menettänyt itseni ja juuri kun ruumiini oli musertumassa elämisen sietämättömän painon alle, se kriittinen piste asettui lauseeni loppuun ja elämä nosti minut jaloilleen. Vihdoinkin jalkojeni alta löytyy jotakin pitävää, jotakin jolla seistä. Tässä minä viivähdän, harjoittelen miten pysyä jälleen pystyssä.

The long road

Well I've walked alone, I've walked down this long road
Some walk alongside for a while then go
I think back on them as the days go by
The roads we took were different in this life

There are plenty of the bad times that I've had
Seemed to last so long while the good ones went so fast
But the best times I remember them most of all
They'll stay with me forever

Kesällä, vuosia sitten, kävellessäni ensimmäistä kertaa tämän kaupungin katuja katselin ympärilleni ja ihmettelin auringossa kylpevää näkymää. Järvi keinutti laineitaan, ruohikko vihersi kuin satukirjan sivuilla maalatuin sävyin, idylliset rakennukset seisoivat järjestelmällisesti riveissään ja kadut toivat kulkijansa aina kaupungin vehreille rannoille täyttämään sieluansa ehtymättömällä kauneudella.

Minä muistan tämän kaupungin aina satumaisen kauniina, täydellisenä kuvana. Tämä kaupunki on ollut turvasatamani. Se opetti minut elämään, löytämään itseni ja oppimaan mitä on selviytyminen. Se ruokki sieluani, ojensi virheistäni, mutta piti minut aina pystyssä valaen toivoa huomisesta.

Tässä kaupungissa koin suurimmat menetykseni, jotka repivät sieluani jättäen arpensa olemiseeni, täällä minä sain tuntea palavaa rakkautta, todellista ystävyyttä, aitoutta, tuskaa ja ihmiselon tunnekirjon kaikessa vallassaan. Ja täällä minä join sitä elämää, joka minulle tarjoiltiin kirkkaasta viinilasista, josta minä humalluin ja josta minä sairastuin.

Kyllä minä muistan, kyllä minun tulee ikävä, mutta en minä ole tullut tänne jäädäkseni. Minun on mentävä. Olen tämän päivän miettinyt lähtöäni, suunnitellut, alustanut asioiden järjestelyä ja aikatauluttanut lähtöäni. Oloni on selkeä, minulla on suunta. Ja se tekee mieleni virkeäksi, kuin lapsella, joka katselee sinistä taivasta ilman huomisen huolta, tarttuen ja aidosti eläen vain kuluvassa hetkessä.

Tätä kirjoittaessani istun olohuoneen sohvalla käpertyneenä suuren, lämpimän torkkupeittoni alle. Olohuoneen ikkunasta avautuva maisema näyttää minulle täydessä lehvistössään koreilevia puita, villinä rehottavan niityn ja vihreyttä silmänkantamattomiin. Taivas seisoo sinisenharmaana värjäten tunnelman sinertäväksi. Epätodellista maisemaa, pysähtynyt tunnelma, kuin käsinkosketeltavaa surua. Ei surua menetyksestä, ei kivuliasta ikävää eikä viiltävää tuskaa yhteisen ajan loppumisesta. Vain kevyt surun huokaus yhteisen taipaleemme muistolle; minun ja tämän kaupungin.

Takaisin kotiin.

Usean vuoden ajan minä etsin tästä kaupungista tuttuja kasvoja, joita ei koskaan tullut vastaan. Yritin oppia omat reittini, joilla kulkea, en niitä löytänyt. Katselin taivaan tähtiä, löytääkseni suuntani, mutta aina minä eksyin. Sisustin taloani kodiksi, jonne ei koskaan muodostunut kodinhenkeä. Minun on ikävä Kotiin.

Tämä kaupunki toivotti minut tervetulleeksi, se otti minut syleilyynsä ja opetti elämästä. Tämän kaupungin valot valaisivat lenkkipolkuni ja naapurusto vaipui uneen kun minä tahdoin hetken huilahtaa. Täällä minä koin elämäni suurinta rakkautta ja repivintä tuskaa. Tämä talo on täynnä muistoja, tämä kaupunki kertoo tarinaani ja on laulanut laulujani.

Nyt minun on aika lähteä. Niinkuin minä hyvästelin Sinut, niin minun on aika hyvästellä tämä elämäni täällä. En minä ole katkera, en minä ole haikea. Minun aikani tässä kaupungissa on vain tullut loppuun.

Hyvästi Rakkaani.

Sinussa on vieläkin se jokin, mikä saa maailmani järkkymään, askeleeni haparoimaan, sanani takeltelemaan ja katseeni etsiytymään silmiisi. Sinussa on vieläkin se jokin, mikä sai minut rakastumaan Sinuun hullaantuneen voimalla.

Meidän rippeemme jäivät tänään Harjulle, mäntyjen oksistoihin ja jalkojemme alla levittyneeseen soraan. Minun rippeeni, joita Sinusta kannoin, luovutin sanoina käsillesi ja minä pystyin lähtemään pois ilman kantamaani taakkaa. Irrallisena kaikesta.

Ei, tällä kertaa me emme sano näkemiin, vaan hyvästi. Sen minä lupasin itselleni.

Kun minä tulen

Kun minä tulen luoksesi, tervehdi minua, tulen viimeistä kertaa.
Kun katsot minua, muista jokainen piirteeni, näet minut vain tämän hetken.
Kuuntele puheeni jokainen sävy, huuleni kuiskaavat Sinulle enää vain nämä lauseet.
Kysy minulta avaimet suljettuihin huoneisiini, minulla on avaimet vain tämän kerran.

Ja kun tervehdyksesi saa minut kavahtamaan, kun katseesi saa minut laskemaan omani ja kun äänesi saa minut sähähtämään tuskasta, älä pelästy. Sillä Sinä revit minut vain läsnäolollasi. Uskalla kohdata se, tee tiesi lihani läpi, vuodata vereni, päästä tajuntani, älä pelkää.

Tee siitä suloista, koe se kauniina. Jos Sinä satutat minua, älä ota sitä niin. Tee siitä unohdettua intohimoa. Kun minä kyynelehdin, muuta syy iloksi. Älä ota sitä niin. Tee siitä suloista, kun minä tulen. Sillä minä tulin vapaaehtoisesti, syy ei ole Sinun.

Pää täynnä

Aamulla kampaan hiukseni, taivutan ripseni, lisään mustaa meikkiä ja punan huulilleni. Piiloudun itseni taakse, ettei kukaan silmistäni näkisi sieluuni. Hengitän sisään ja ulos, en tahdo muuta kuin sisään ja ulos...

Olen ollut niin pitkään sisältä ontto ja pää tyhjänä. Eilen vedin sen täyteen.

"Miksi sä et hymyile? mihin sä olet unohtanut hymysi kaunis tyttö?"

Jatka Elämääsi

Minulla oli tuhannet kasvot ja epäilys.
Sinulla viimeinen sana ja vakaus.

En koskaan astunut varjoista, en milloinkaan antanut Sinun katsoa minuun.
Sinä kestit tarkastelun ja tutkin jokaista piirrettäsi viiltävillä silmilläni, jotka painautuvat Sinusta läpi.

Minä ymmärsin ja tajusin. Tajusin aivan liian hyvin.
Sinä et milloinkaan.

... ja yhä uudestaan haluan Sinut. Tajuan vieläkin liian hyvin.

Speeding through

Speeding through - läpi punaisten valojen, vain vauhtia lisäten, maisemien sulautuessa yhtenäiseksi väriksi ja tajunnan muuttuessa vain loputtomaksi tunneliksi. Tien varsilla seisovilla ihmisillä ei ole merkitystä. Heistä on tullut vain katulamppuja, jotka valaisevat tietäväni, mutta eivät pysäytä minua. Merkitys kaikesta on kadonnut.

Päivät juoksevat kilpaa kanssani ja minä nautin kyydistä. Se on aina tällaista jonkin aikaa. Niin kauan kuin suurkaupungin valot heittävät saasteensa taivaalle, niin kauan kuin asfaltoitua tietä riittää - minä pysyn järjissäni. Kun tie muuttuu hiekaksi, valot sammuvat ja tähdet tulevat esiin, kun minun on lähdettävä kotiin - minun järkeni jää taakseni.

Olen miettinyt paljon. Minä pakenen, se on minulle luontaista. Nyt minun tekee mieli paeta, tehdä toisesta kaupungista kotini, rakentaa uusi elämä ja repiä vanha. Minun on päästävä pois.