Kaikkitietävä kertoja

Mennään mihin vaan
On ihan sama
Puhutaan ihan mistä vaan
Tänään on taas ihana päivä
Ei mennä nukkumaan
Koko yö kahdestaan

Niin helppoo sanoo
"Mä rakastan sua"
Mut ei se silti tarkota paljoo

Se tyttö putosi samoihin ansoihin kuin ennenkin. Se ihastui yhteisiin öihin ja jaettuihin sanoihin. Uudelleen elettyihin kokemuksiin ja hellään kosketukseen. Se tyttö ajoi jälleen yötä vasten tuike silmissään pojan luokse ja ihastui sen värittömiin silmiin. "Ei hän ole minua varten" tyttö muistutteli mielelleen ja unohti totuudet lauseensa päätettyään. Pojasta tuli matkalainen ajatuksien aalloille ja jäi odotukseksi puhelimen tekstiviesteihin.

Se tyttö kävi juhlimassa juhannusta ja puhui rakkaudesta. Puhui toisten ihastuksista ja menetyksistä, perhosista ja jännityksestä, joka ensi hurman karusellissä heittää pään sekaisin ja nostaa mieltä taivaisiin ja hymyili omalleen. Se tyttö kävi tanssimassa keskikesän juhlaa ja antoi musiikin niellä itsensä. Se rakastui huumaan ja vauhti vei sen mukanaan. Se tyttö eli onnessa, joka oli keinotekoista lumoa ja huumetta ilman tarttumapintaa.

Tuli arki tuli viesti. Tuli huominen tuli viesti. Ja sitten hiljeni. Arki söi unelmat ja hiljaisuus tappoi suonissa virranneen musiikin. Näinkö se aina alkaa ja näinkö se päättyy? Ännä katoaa kuin musiikin fade away. Sen numero ei enää löydy listalta, sen viestit poistan muistikortilta. Yöllä kesätuuli puhaltaa kevyesti kasvoihin ja muistuttaa hiipuvasta ihastuksesta, kevyt suudelma poskelle ja viimeinen jäähyväinen.

Olen pahoillani. Olen liian vanha jäämään tähän. Liian nuori odottamaan tätä.

Ei mitään nähtävää

Välissä kokonainen taivas
Välissä liian monta poikaa
Ja väärää reittiä

Päivät oli kauniita, niin kuin ohutta paperia
Tai jotain, jonka me tiedettiin repeytyvän

Ännä ei pyydä jäämään, eikä lähtemään. Se puhuu sanoilla, jotka takertuvat mieleeni kuin aidanvierttä kapuava villiviini. Se sulkee minut aamun noustessa syliinsä ja saa minut jälleen luottamaan johonkin kantavampaan voimaan, joka ei pettäisi jalkojeni alla kevään heikoilla jäillä. Se suutelee minua hellästi, enkä minä tahdo torjua sen iholleni painautuvia käsiä. Sen kodin jokaista yksityiskohtaa minä en tahtoisi oppia muistamaan enkä sen maneereja tuntemaan, mutta se on jäämässä yksityiskohdiksi mieleeni kuin yhä uudelleen katseltu elokuva.

Yöttöminä öinä minä matkustan pitkin tylyjä asfalttiteitä. Pysyn liikkeessä ja kotona käyn vain tervehtimässä pysähtynyttä aikaa. Uneni ovat muuttuneet ohuiksi ja repeytyvät valvottujen tuntien alla. Tuulet puhaltavat kasvoilleni ja syöksyn eteenpäin palatakseni takaisin. Puhdistan sieluani ja etsin paikkaani. Yöni vietän humalassa tai ikävässä, yksinäisen unelmissa. Ännä tarjoaa minulle sängyn lepuuttamaan väsyneitä ajatuksiani. Se kutsuu minut kotiinsa ja minä vastaan 'kyllä' vaikka minun pitäisi vaihtaa suuntaa.

Kavahdan pelkojani, pakenen itseäni. Ännä saa minut muistamaan eletyn tarinan onnesta, jonka loppu oli tuskaa ja kipua, mikä syövytti kauneuden kasvot muotoaan tunnistamatta. Humallun ja juovun turtumuksen syliin, vaivun kokeilunhalun kannettavaksi ja päädyn vieraaseen taloon katsomaan vierasta maisemaa olohuoneen ikkunasta. Ne ovat hetkiä, jotka katoavat humalan jätettyä kehoni, haalistuvat mielestäni ja lakastuvat kuihtuen pois tallaamieni muistojen poluilta. Pakenen Ännää paikkoihin, joissa kadotan itseäni. Jätän lasisia palasia sieustan murjotuille maille, haudattuina asfalttiteiden varsille, surukukkina horsmat tuulessa nuokkuen.

Tämä tie vie väärään suuntaan, mutta sen kauneus sokaisee minut väreillään. Ei tämä polku tuoksu syreeneiltä eikä tämä silta vie joen paremmalle puolelle, mutta hetki tässä on enemmän kuin ikuisuus kyynelvirroissa. Tummat yöt eivät enää verhoa pihaani, joka esittäytyy kesäisessä loistossaan juhanusruusujen tuoksussa. Ja minä en saa unta.

Vastatuulessa

Istun jälleen sohvan nurkkaan käpertyneenä. Puhelin on ollut kovin vaitelias koko illan vaikka olen odottanut siltä elonmerkkejä, katsellut sitä anovasti ja ottanut käsiini. Soisit, soittaisit tutun sävelmän ja kertoisit, että minua kaivataan. Minut muistetaan.

Henkeni salpautuu. Keuhkoni puristuvat kasaan ja hengittäminen on hetki hetkeltä työläämpää. Kuin kasvoja vasten painava vastatuuli, jonka tunteesta ei pääse kääntämään poskeakaan. Siltä minusta tuntuu. Ännä saa elämäni tuulia puhaltamaan ja minä en käännä kasvojani.

Päivällä kävelin pitkin kukkulan korkeimpia polkuja ja haistelin ilmaa. Siinä tuoksui moottoritien vauhti ja lupiinien hento kukinta. Hengitin syvään. Niin syvään, että se tuntui varpaissa asti. Ännä on hengittämääni ilmaa, enkä minä tahdo siitä niin elintärkeää osaa elämässäni.

Se pistää miettimään

Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa
ei yksinään voi antaa rakkautta, jakaa unelmaa
ei yksinään voi nähdä, kuinka toinen liekkiin leimahtaa
ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa

Valo tarttuu tuulilasin pintaan eritavalla kuin ennen. Aurinko huuhtoutuu asfalttiin ja tutun kaupungin silhuetti on kuin vanhasta, haalistuneesta valokuvasta täynnä lämpöä. Tiedän, ettei se johdu tarkoista havainnoista. Joku toinen näkisi saman maiseman kesäkuun alun viileänä iltana harmaan illan hämyssä, minä näen sen hymyilevien silmin.

Minä tahdoin sitä, tätä ja tuon. En missään nimessä niitä, näitä ja noita. Elämä ei kuunnellut listojani eikä takertunut yksityiskohtiin, se heitti eteeni Ännän, joka ei ole lainkaan sitä mitä kutsun tyypikseni. Avaan sieluani Valeelle ja raotan ajatuksiani. Poraudun ahdistukseni läpi ja muovailen siitä sanoja, jotka Vale ymmärtää. Se ymmärtää aina.

Se ymmärtää, että minun oli vaikea elää itseni kanssa Sinun jälkeen. Se ymmärtää mitä kaipaan ja mtä tarvitsen, mitä kavahdan ja mihin syöksyn. Ännä ei ole minun looginen syy ihastua, järjellinen kohde hullaantua, mutta sen se tekee. Sen tekee joku pitkästä aikaa.

Ännä viipyy katseessani ja nauraa kanssani. Se on niin erilainen ja niin samanlainen. Siinä on sitä samaa, mikä joskus sai minut kulkemaan mädäntyneillä mailla, mihin kadotin itsestäni liikaa. Siinä on niitä sanoja, jotka ovat saaneet minut joskus uskomaan vääriin valheisiin. Sen kosketus tuntuu samalta kuin ihoani raiskanneet teot, mutta jokin saa minut unohtamaan kaiken koetun ja tarttumaan sen tarjoamaan hetkeen.

Yritän muistaa, pitää mielessä, että minun ei tarvitse antaa taltuttaa itseäni. Voin vain päästää jonkun pyyhältämään samoja reittejä rinnallani kuin itse laukkaan.

Toinen ja toisia

Nyt se jätkä lähestyy, pyytää sua tanssimaan ja se
Katsois varmaan mielellään sua silmiin
Sillon tukka edessä ja se roikkuu silmillä
Mut se pyytää sua silti "lähde tanssiin"
Ja jos tanssit, tanssi kunnolla
Ja tanssi niin kuin nainen älä laske askeleitas, anna mennä

Hautaudun toffeen värisen peiton alle ja voin melkein maistaa sen suloisuuden huulillani. Tietokone hyrisee riehakkaasti sylissäni ja pöydällä käden ulottuvilla on puoliksi juotu lasi vodkaa. Puhelimen saapuneissa viesteissä viimeisin on Ännältä ja se kysyy olenko jo nukkumassa. En minä ole, tahtoisin sen viemään minut höyhenten kevyin siivin uniin, joissa kävellään paljain varpain ilman pelkoja ja painajaisia.

Ännä tanssi elämääni. Baarin pienellä tanssilattialla houkuttelin miehä ympärilleni kuin valo hyönteisiä; perhosia ja hämähäkkejä. Minussa loistaa jälleen se valo. Valo, joka hiipui menneiden maille ja syttyi palaen jälleen kirkkaana. Minä pelkään mistä se ammentaa voimaansa; toivosta vai epätoivosta?

Minä en tiedä tässä pimeydessä onko Ännä hämähäkkejä vai perhosia? onko se köytetty manillaköysin vai silkkiliinoin? Millä se tahtoo minut kahlita? Tartun kaulallani lepäävään kultaiseen sydämeeni, enkä suostu päästämään irti. En tahdo päästää itsestäni irti, en enää.

Vale köyttää minua ajatuksiinsa ja humalan viettelemänäkin se muistaa minut. Minusta on tullut sille toinen nainen. Nainen, joka ymmärtää sitä ja joka saa sen elämään. Tahtomaan elämää. Sen katseessa loistaa kymmenet tunteet ja sadat ajatukset, enkä minä pysty lukemaan ainuttakaan. Se kiertää sellaisia reittejä, joihin minulla ei ole uskallusta astua eikä se saa minua käteen tarttumallakaan mukaan.

Puhelin soi ja näytössä vilkkuu Ännän nimi. Se kertoo ottavansa taksin ja saapuvansa luokseni. Tätäkö minä tahdon? Annan sen tulla ja päätän miettiväni asiaa... myöhemmin.

Päivien viemänä

Eikö se riitä,
Vielä pakahtuvat
Tunteesi monta kertaa rikkinäisen kauneuden edessä?
Eikö se riitä,
Aina kohoavat
Hohtavat uudet reitit aamupäivään matkasi tiellä?

On joskus kasvoillasi kivun kartta
Ja joskus auringon seitti,
Ja tiedät olevasi vielä täällä.
Ei mikään tapahdu huomenna.

Valo viipyy matkallaan.
Päivät vaihtaa kasvojaan.
Aika vyöryy radallaan,
Ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman.

Päiväni ovat tauotonta humalaa elämästä ja viinasta. Lennän taivaissa tähtien ja pilvien yläpuolella tai kävelen minihameessani pitkin kaupungin aurinkoisia katuja, jotka päättyvät vehreisiin puistoihin ja öiden muistoihin. Puhun tunteja puhelimessa Valeen kanssa ja kuuntelen sen ääntä, joskus vain hengitystä.

Viikonloppuisin juon lasini tyhjäksi ja juovun. Tanssin baarien hämyisillä tanssilattioilla välkkyvien discovalojen hohteessa ja nauran hetkeniloani. Miehet tahtovat minut mukaansa minne vain. Niiden kädet vaeltavat vartalollani röyhkeästi ja vaativasti. Niiden kielet tunkeutuvat huulilleni ja minä myrkytyn hetken himosta. Jonkun mukaan lähdenkin ja syöksyn tavoistani uusiin rikkoen vanhoja kaavojani.

Seuraavina aamuina herään lintujen lauluun ja auringon valoon, joka puhkaisee luomeni viiltäen silmiäni. Puhelin vastaanottaa viestejä ja soittoja, joskus ystäviltä, usein Valeelta ja silloin tällöin siltä tuntemattomalta, jonka nimeä minä en muista.

Istun pihalla ja hengitän lämmintä ilmaa sieluuni. Näppäilen tietokoneen näppäimistöä ja luen muiden elämistä. Tulevan kesän lupaus lämmittää ihoani ja mieli hymyilee. Kuljen keltaisilla hiekkateillä leveänä hymyilevän auringon alla, enkä osaa pelätä niitä kyykäärmeitä, jotka samalla reitillä voivat olla itseään lämmittelemässä kohmeisen talven jäljiltä.