Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa
ei yksinään voi antaa rakkautta, jakaa unelmaa
ei yksinään voi nähdä, kuinka toinen liekkiin leimahtaa
ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa
Valo tarttuu tuulilasin pintaan eritavalla kuin ennen. Aurinko huuhtoutuu asfalttiin ja tutun kaupungin silhuetti on kuin vanhasta, haalistuneesta valokuvasta täynnä lämpöä. Tiedän, ettei se johdu tarkoista havainnoista. Joku toinen näkisi saman maiseman kesäkuun alun viileänä iltana harmaan illan hämyssä, minä näen sen hymyilevien silmin.
Minä tahdoin sitä, tätä ja tuon. En missään nimessä niitä, näitä ja noita. Elämä ei kuunnellut listojani eikä takertunut yksityiskohtiin, se heitti eteeni Ännän, joka ei ole lainkaan sitä mitä kutsun tyypikseni. Avaan sieluani Valeelle ja raotan ajatuksiani. Poraudun ahdistukseni läpi ja muovailen siitä sanoja, jotka Vale ymmärtää. Se ymmärtää aina.
Se ymmärtää, että minun oli vaikea elää itseni kanssa Sinun jälkeen. Se ymmärtää mitä kaipaan ja mtä tarvitsen, mitä kavahdan ja mihin syöksyn. Ännä ei ole minun looginen syy ihastua, järjellinen kohde hullaantua, mutta sen se tekee. Sen tekee joku pitkästä aikaa.
Ännä viipyy katseessani ja nauraa kanssani. Se on niin erilainen ja niin samanlainen. Siinä on sitä samaa, mikä joskus sai minut kulkemaan mädäntyneillä mailla, mihin kadotin itsestäni liikaa. Siinä on niitä sanoja, jotka ovat saaneet minut joskus uskomaan vääriin valheisiin. Sen kosketus tuntuu samalta kuin ihoani raiskanneet teot, mutta jokin saa minut unohtamaan kaiken koetun ja tarttumaan sen tarjoamaan hetkeen.
Yritän muistaa, pitää mielessä, että minun ei tarvitse antaa taltuttaa itseäni. Voin vain päästää jonkun pyyhältämään samoja reittejä rinnallani kuin itse laukkaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti