Vastatuulessa

Istun jälleen sohvan nurkkaan käpertyneenä. Puhelin on ollut kovin vaitelias koko illan vaikka olen odottanut siltä elonmerkkejä, katsellut sitä anovasti ja ottanut käsiini. Soisit, soittaisit tutun sävelmän ja kertoisit, että minua kaivataan. Minut muistetaan.

Henkeni salpautuu. Keuhkoni puristuvat kasaan ja hengittäminen on hetki hetkeltä työläämpää. Kuin kasvoja vasten painava vastatuuli, jonka tunteesta ei pääse kääntämään poskeakaan. Siltä minusta tuntuu. Ännä saa elämäni tuulia puhaltamaan ja minä en käännä kasvojani.

Päivällä kävelin pitkin kukkulan korkeimpia polkuja ja haistelin ilmaa. Siinä tuoksui moottoritien vauhti ja lupiinien hento kukinta. Hengitin syvään. Niin syvään, että se tuntui varpaissa asti. Ännä on hengittämääni ilmaa, enkä minä tahdo siitä niin elintärkeää osaa elämässäni.