Päivien viemänä

Eikö se riitä,
Vielä pakahtuvat
Tunteesi monta kertaa rikkinäisen kauneuden edessä?
Eikö se riitä,
Aina kohoavat
Hohtavat uudet reitit aamupäivään matkasi tiellä?

On joskus kasvoillasi kivun kartta
Ja joskus auringon seitti,
Ja tiedät olevasi vielä täällä.
Ei mikään tapahdu huomenna.

Valo viipyy matkallaan.
Päivät vaihtaa kasvojaan.
Aika vyöryy radallaan,
Ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman.

Päiväni ovat tauotonta humalaa elämästä ja viinasta. Lennän taivaissa tähtien ja pilvien yläpuolella tai kävelen minihameessani pitkin kaupungin aurinkoisia katuja, jotka päättyvät vehreisiin puistoihin ja öiden muistoihin. Puhun tunteja puhelimessa Valeen kanssa ja kuuntelen sen ääntä, joskus vain hengitystä.

Viikonloppuisin juon lasini tyhjäksi ja juovun. Tanssin baarien hämyisillä tanssilattioilla välkkyvien discovalojen hohteessa ja nauran hetkeniloani. Miehet tahtovat minut mukaansa minne vain. Niiden kädet vaeltavat vartalollani röyhkeästi ja vaativasti. Niiden kielet tunkeutuvat huulilleni ja minä myrkytyn hetken himosta. Jonkun mukaan lähdenkin ja syöksyn tavoistani uusiin rikkoen vanhoja kaavojani.

Seuraavina aamuina herään lintujen lauluun ja auringon valoon, joka puhkaisee luomeni viiltäen silmiäni. Puhelin vastaanottaa viestejä ja soittoja, joskus ystäviltä, usein Valeelta ja silloin tällöin siltä tuntemattomalta, jonka nimeä minä en muista.

Istun pihalla ja hengitän lämmintä ilmaa sieluuni. Näppäilen tietokoneen näppäimistöä ja luen muiden elämistä. Tulevan kesän lupaus lämmittää ihoani ja mieli hymyilee. Kuljen keltaisilla hiekkateillä leveänä hymyilevän auringon alla, enkä osaa pelätä niitä kyykäärmeitä, jotka samalla reitillä voivat olla itseään lämmittelemässä kohmeisen talven jäljiltä.