Sovinto

It's dangerous Watch your step, watch your neck
What you'll get is freedom or a bullet in the head
It's dangerous There is no imminent threat
But in this day and age we won't forgive and forget

Olen pitkävihaista laatua. Olen vihannut jo niin kauan, että se on kasvanut minuun kiinni. Niin monet yöt olen huutanut tuskaani painajaisiksi, etten osaa enää vaipua äänettömiin uniin. Niin monta kertaa olen kurkotellut puukkoa selästäni, että tavan vuoksi teen sitä vieläkin.

Olen jaksamiseni äärirajoilla. Eleetöntä kieltä mieleni myrkyttymisestä kertovat auton matkamittarissa juoksevat numerot, bensatankin pohjia nuoleva neula ja tietä vasten hankautuvat renkaat. Kerin maanteitä rullalle sormiini ja kudon niistä takapeilissä vaihtuvaa maisemaa. Tutun tien varrella perheet rakentavat taloja, joissa lapset kasvavat, vaimot hymyilevät ja miehet korjaavat koiran tuhoamaa säleaitaa. Punaisia tupia, farmarivolvoja, vaimojen kukkaistutuksia ja perheonnea. Vieraita minulle, mutta ne kuuluvat niiden teiden varsille, joilla minä ajan ahdistustani pois auton moottoria huudattaen.

Valtatie leikkaa mutkaisen metsätien kahtia ja huomaan ilta-auringon laskeneen. Moottoritien pauhu kuvottaa ja sitä palvovat katulamput pistelevät silmissäni kuin tulessa kastetut neulat, mutta tuo turvallinen metsätie juoksee renkaiden alla kuin pehmeä sametti ja saattaa minut kädestä pitäen taukoamattomaan liikennevirtaan.

Katoan äänettömiin ajatuksiini kun radio toistaa cmx:ää ja vauhti sokaisee äärilaidat. On vain harmaata massaa ja läpi leikkaavia valkoisia viivoja, sekä bensatankin neula, joka näyttää lähes tyhjää maksuna vauhdin tunnottomuudesta. 130 Hevostani ovat laukanneet vieden minut mukanaan tänne katsomaan raukeutta kaiken kiireen ja vilinän keskellä, joka on puuduttaa minut ja hukuttaa painonsa alle. Kolmekymmentä minuuttia hiljaisuutta, minä iskee kuin tainnutusase niskaan kaataen hyvän ja pahan pöydältä, puhdistaen ilmaa, poistaen menneen ja tulevan, tehden tästä hetkestä siedettävän.

Muistan asioita vain unohtaakseni. Vielä ja enää kerran, lupaan, ja ajan tutun reitin läpi. Kuin radiosta sateeksi muuttunut kanava, sekunnissa minä olen jälleen poissa. Tämä tuttu reitti on minut vienyt niin kauas kuin olen tahtonut. Olen kontannut sitä ja nuollut renkaiden kumia polttaen, mutta nyt lähtö on vain tahdon teko. Tämän menneisyyden jättäminen taakseni on vain valinta.

Nyt väsyneenä kaikkeen, lannistuneena vastoinkäymisistä, minä tartuin avaimiin ja ajatusten takaa-ajamana minun täytyi nähdä onko huominen kaukana vai lähellä. Minun täytyi nähdä onko tie vielä sileä. Minun tarvitsi tehdä sovinto menneen kanssa.

Lintunen

Kun mä kerran lähden,et estää mua saa.
Teen sen itseni tähden,mä tahdon parempaa.
Et saa, estää mua saa.

Sininen taivas saostuu valkoisiin sokeripilviin ja auringon hento valo saa värit kypsymään raikkaiksi. Kello käy neljää aamuyöstä ja minä tavaan kännykkään viestiä Eräälle. Talletan viestin luonnoksiin ja suljen puhelimen.

Illalla Eräs kertoo olevansa hämillään saamastaan viestistä ja sanoo tahtovansa minut, meidät. Raskas aalto käy ylitseni, mutta minä seison tukevasti päätökseni päällä ja kerron ettei se ole mahdollista. Annan sille käytettyjä sanoja, lainattuja lauseita ja varastettuja mietteitä ja lopulta se luovuttaa, tehdään niin. Se avaa kätensä surumielisenä ja minä availen siipiäni, suljen silmäni ja lehahdan lentoon. Siipeni lyövät jälleen taivaan sineä halki ja minä tunnen oloni painottomaksi, irtonaisena kaikesta. Suurinta välittämistä on antaa vapauteen kaipaavan mennä.

Haravoin takapihalle taivaan tuulista pudonneet ruskeina rahisevat lehdet ja harjaan puisen terassin odottamaan kesän lämpöisiä päiviä. Käymme suuren mustan kanssa lenkillä ja polku tanssii kepeästi askelteni alla. Minä en kadu päätöstäni, en sure menneitä. Minä olen uskaltanut tavoitella onneani, en ole tyytynyt vähempään kuin mitä tahdon. Voin hävitä tai voin voittaa. Se on merkityksetöntä, jos saan pitää siniset taivaani ja huolettoman lentoni vailla kaltereita ympärilläni.

Ne kalterit olivat ympärilläni liian pitkään estäen minua näkemästä. Ne olivat menneiden mailta kaivetuista kivistä sulatettu ja taipumattomaksi raudaksi hakattu. Ne kalterit olivat poljetuilla unelmillani maalattu ja kipeimpiä päiviäni mittana käyttäen eteeni aseteltu. Tänään minä tahdoin lähteä pois. Tahdoin jättää eilisen ja ottaa huomisen tuulista kiinni. Tänään minä jätin hyvästit Eräälle, mutta myös Sinulle. Näin sen oli käytävä, tämän polun loppuun tultava ja minun lähdettävä. Ja vieläkin, yön laskettua kätensä päivän päälle lepäämään, minun siipeni halkovat ilmoja ja nostattavat minut korkealle, korkealle, korkealle. Näissä korkeuksissa, kaiken nähneenä ja kävelleenä, minä ymmärrän viimeinkin: näin sen oli käytävä, mutta sen Sinä jo tiesitkin niin paljon aiemmin kuin minä.

Koska sydän sanoi niin

Olen juossut läpi kiirastulen
koska sydän sanoi niin
Olen tehnyt syntiä
tyhmyyden takia
Olen saanut kärsiä
silti kaiken oli käytävä niin
koska sydän sanoi niin

Olen sukeltanut kiehuvaan veteen
koska sydän sanoi niin
olen hukkunut rakkauden valtamereen
koska sydän sanoi niin
tehnyt lupauksia
ja etsinyt aatteita
kuiskannut korvaan näkemiin
koska sydän sanoi niin

Olen ollut ylpeä
koska sydän sanoi niin
olen usein saanut kärsiä
koska sydän sanoi niin
elämä voi olla valaistu tie
joka turvallisesti perille vie
olen käynyt sivuteilläkin
koska sydän sanoi niin
Olen aina janonnut elämää
koska sydän sanoi niin
sain maistaa ja tahdoin heti enemmän
koska sydän sanoi niin

olen aina tarttunut joka sekunttiin
ja se on sattunut
mutta sydän sanoi niin

Muistot kasaantuvat. Yritän tappaa omaa tuskaani, mutta katoan vain omaan itsevihaani ja -inhooni. Samaa sielua jakavat pieni, ivallinen piru, joka noukkii kauniista lauseista vain "muttia" ja sen jäljessä tulevia kaiken romuttavia sivulauseita sekä hento enkeli, joka on surenut niin paljon, että on jo tottunut itkuunsa. Minä yritän hengittää sisään ja ulos, selvitä vielä hetken ja kun joku kysyy mitä eroa on elämisellä ja elossa pysymisellä, tiedän vastauksen aivan liian hyvin.

Äiti soittaa ja sen äänessä kantautuu syvä huoli. Sitä huolta ei tytär tahtoisi aiheuttaa, mutta haluamattaan, tahtomattaan tämä mieli sairastaa ja kaivaa onkaloa muidenkin jalkojen alle. En pysty sanomaan mitään, minun olisi vain mentävä, lennettävä niin kauas kuin nämä siivet ilmaa löisivät halki, mutta mikään ei minusta nouse maasta, ei edes ajatus.

Vale kyselee ja se ihmettelee minua. En osaa selittää sille miksi minun olisi mentävä. En saa sitä ymmärtämään miksi tahtoisin lähteä. Ehkä ne on ne yöt, jotka saavat minut toivomaan ja pyytämään, ettei aurinko enää nousisi. Ehkä ne ovat ne paikallaan seisovat tunnit, jotka eivät kulu eivätkä lopu tai ehkä ne ovat vain ne tuhannet muistot, jotka eivät löydä paikkaansa minussa. Ne palaavat aina takaisin, vainoten, ajaen takaa kuin susilauma kauhuissaan juoksevaa peuraa, joka ei löydä piilopaikkaa eikä pääse pakoon.

Tällä viikolla ovat nuo muistot piinanneet minua enemmän kuin hetkeen. Ne ovat tehneet öistäni levottomia ja ajatuksistani saastaisia. Ne muistot löivät siipeni poikki ja minä tipuin alas. Siitä on nyt vuosi kun Sinä avasit oven minulle ja minä kuljin kynnyksen yli pois luotasi. Siitä on vuosi kun valuin pitkin vessan valkoista seinämää alas henkisesti nyljettynä ja tuhlaten kyyneliäni kylmälle laattalattialle loistevaloputkien halveksivassa valossa. Samana yönä Sinä tulit takaisin ja teit minusta feenikslinnun; sen kylmän vessan lattialta minä nousin lentoon häikäisevänä hakeutuen luoksesi ja Sinun kätesi sytyttivät minut roihuavaan paloon, joka poltti sieluni karrelle jättäen jälkeensä vain harmaata tuhkaa, josta minä loputtomasti uudelleen syntyen nousin taivaisiin Sinun luoksesi jälleen lentäen. Mutta minä en ole myyttinen tulilintu, eikä siten minun vuolaina virranneet kyyneleeni parantaneet kuollutta minuuttani ja minusta jäi lopulta jäljelle vain häkää ympärilleen kytevää tuhkaa.

Vuosi sitten Sinä teit minusta kuolemattoman, loit tietämättäsi ylösnousemisen ja kuolemisen. Vuosi sitten minä olisin selviytynyt, ellei Sinusta olisi tullut tulta ja minusta kuivaa heinää, joka syttyi tuleen kuumuudestasi. Se palo repi tieltään hyvät muistot ja raunioitti meidät. Jäljelle vain kaksi ihmistä, joista molemmat kurkottelivat puukkoja selistään ja kadulla toisensa ohittaessaan jättivät "päivää" huikkaukset sanomatta.

Mutta vuosi sitten, minusta kasvoi esiin se mytologian tulilintu, jonka tehtävä oli loputtomasti elää ja kuolla lyhyessä syklissään tauotta pyörien. Se taru oli liian pitkä elettäväksi ja jätti arpensa ihooni. Ne arvet haavautuvat näinä öinä kun muistot vaanivat jokaisessa varjossa, eivätkä säikähdä päälle napautettua kaiken paljastavaa kattovaloakaan. Ne muistot muistuttavat kymmenistä puhelinsoitoista ja tekstiviesteistä, yöllisistä kilometreistä asfalttia niellen ja aamulla sisälmyksistään pikeä kakoen. Ne muistuttavat herkistä kosketuksista ja iholle virtaavasta polttavasta suihkusta, jonka toivoin huuhtelevan syntini pois. Kauniista sanoista ja seuraavan päivän itseinhosta. Mutta sen kaiken hyvän ja pahan minä kokisin uudelleen, sillä se opetti minut tekemään toisenlaisia päätöksiä. Pyrkimään kauemmaksi vanhasta ja tavoittelemaan korkeammalle. Kulkemaan eri teitä. Sinut tulen aina silti muistamaan, tämä ihoon kiinni palanut ja haalistunut kaipaus, joka ei enää järsi vaan lepää ihollani menneiden unena, saa minut sen huomaamaan.

Eräälle en löydä voimia vastata sen viesteihin ja soittoihin. Tiedän tekeväni sille vain väärin, ansaitsematonta pahaa, joka kaataa sen haaveet, mutta ei vielä tänään. Vielä tänään se piirtää taivaanrantaa kylläisillä väreillään ja seikkailee unelmien pehmeillä mailla, joilla edes kaatuminen ei koske.

Vale saa minut hymyilemään sanoilleen ja Ben nauramaan lauseilleen. Vale on kuin katulyhdyt kulkemallani tiellä, eivät ne lyhennä taivalta, mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea - kuten sanotaan. Ben on puolestaan kuin raikas kevääntuulahdus, joka leikkii keimaillen hameen helmaani tarttuen ja vieden minut Rio de Janeiron festivaaleihin ja sen mukulakivisille kaduille tanssimaan yöhön ja aamuun. Ben saa minut irrottamaan hetkeksi kahleeni ja livahtamaan kaltereiden välistä mukaansa liidellen kohti auringon kultaista hehkua ilman huolta huomisesta vaikka me molemmat tiedämme, että emme ole syntyneet kuritta kasvamaan. Ei sillä ole merkitystä, ei juuri nyt. Millään ei ole merkitystä silloin kun Ben saa asfaltin murenemaan jalkojeni alla vihertäväksi nurmikoksi, jonka päällä voin kipristellä varpaitani ja kikattaa sen hurmaavuudelle kuin viaton koulutyttö.

Mutta minä en ole viaton. Olen kävellyt teitä, joita kenenkään ei tulisi kävellä. Nähnyt asioita, joita ei ole tarkoitettu yhdenkään silmille. Tehnyt tekoja, joita ainoankaan ei pitäisi joutua tekemään. Minä olen ollut rakastajatar, tyttöystävä, kahlittu lintu, vapauteen päästetty kyyhkynen, viekas kettu, viaton lapsi, hämärä salaisuus, luoksepääsemätön taivas, varatun miehen päiväuni, todeksi muuttunut unelma, savuava raunio ja jumaloinnin kohde. Ja kaikkea sitä olen ollut ja elänyt, koska sydän on sanonut niin.

Minun täytyy

Vielä aamu harmaampi koittanee
Vielä ilta hiljainen saapuu
Vielä hetken elämä voittanee
Sitten katseen saa kääntää pois

Vielä kuuluu toisinaan naurua
Päivä päivältä katkerampaa
Vielä siivet halkovat ilmoja
Hetki hetkeltä tummenevat

Minun pitää kirjoittaa. Synnyttää ajatuksia, luoda sanoja, tallentaa ne lauseina luettaviksi, mutta en tiedä mitä kirjoittaa. Kerronko siitä kuinka huomaan hiusteni jälleen kasvaneen puoleen selkään? Yhtä pitkinä ne laskeutuivat selkääni pitkin tähän samaan aikaan vuosi sitten kun Sinä kiedoit niitä sormiesi ympärille. Vai jakaisinko sen pikku tuhman muiston, joka palautui mieleeni kun näin tyhjillä kaduilla kaksi tuttua miestä ja kuinka yhdessä nauroimme iltaa yöksi loppu kesän huokauksissa? Kirjoittaisinko siitä kuinka kierrän kehää oman mieleni vankilassa, jonka kalterit estävät minua elämästä kuten haaveilen? Itkenkö kipuani kuinka taistelen mahdottomuuksia vastaan yrittäen puhaltaa tulta sammuvaan elämännälkääni? Minun pitää kirjoittaa, mutta en tiedä mistä.

Yö on pitkällä kun sipsutan punaisiksi maalattuine varpaineni suihkuun. Lattialämmitys ei ole ollut päällä sitten paluuni ja kipristelen varpaitani yhteen. Persikkainen tuoksu leviää koko kylpyhuoneeseen ja kiuas sähähtää päälleen saadusta vesiannoksesta kuin silmielle syöksyvä kyy. Sen kuumuus syöksyy iholleni ja pakottaa ihoni värähtämään. Kultainen sydämeni riippuu ketjussa kaulallani ja hymyilen Valeelle kun se kysyi, miksi kannan sitä kaulallani. Se on minun merkkini vapaudesta, se on liehuva lippu valloitetulla vuorella ja matkamuisto vaelletuilta mailta. Se on minun sydämeni, jota en enää suostu antamaan pyytäjille.

Ajat ovat kovat. Katson lohduttomana melkein tyhjänä kaikuvaan jääkaappiin, tarkastan pakastimen ja käyn tarkasti läpi kuivakaapit. Suuri musta seuraa touhujani ja sen silmissä tuikkivat ilo ja rakkaus. Se ei ymmärrä huomisesta ja eilinen ei merkitse mitään, kuinka minä kadehdinkaan sen elämää hetkessä. Hymyilen ja rapsutan sen suurta päätä. Jos me selviämme huomisen, me selviämme viikon. Sitten kaksi. Selviämme kuukauden. Meidän on selvittävä, hetki kerrallaan. Rahapussissa on ryppyisiä viiden euron seteleitä, ne ovat pakotiemme. Takaovi auki, sitä ei saa sulkea. Muutama viiden euron seteli, sillä me pääsemme aina Satamaan jos elämä kaatuu päällemme.

Erästä en ehdi ajatella. Tämä hetki on nyt tärkeämpi. On elinehto selviytyä. Ymmärrän kuinka minun on päästävä tästä talosta ja kaupungista pois ennen syksyn tuloa. Sillä syksyn pimeys nielee minut ja raiskaa mieleni synkillä kourillaan. Ne puristavat minusta elämän kuin varjoon jääneestä leskenlehdestä, jonka varsi ei tavoita enää aurinkoa. Olen tullut läpi tummien vesien, jotka hukuttivat minut alleen, löytänyt eteeni laskeutuneesta mustasta esiripusta raon, jonka takana elämä esitti näytelmiään ja olen ehtinyt niihin virtoihin, jotka kuljettavat minut pois. Nyt minun täytyy jaksaa pitää kiinni. Selviytyä sekunti, toinen... huominen. Minun täytyy.

Tutkiskelua ja ymmärrystä

Enää anna en itseäni pompottaa
Olet mennyttä, joku muu on tulevaa
Liian kauan toivoin, luotin, odotin
Paremmasta haaveilin
Nyt mä lähden, nöyryytä mua et enää milloinkaan

Tämän kirjoituksen otsake oli "laastareita ja suhteita" kunnes muutin sen. Molemmat otsakkeet pitävät paikkansa. Olen miettinyt ja ymmärtänyt paljon. Ehkä vihdoinkin todella ymmärrän kulkemani tien tarkoituksen.

Eräs tuli elämääni Sinun lähtösi jälkeen. Eräs oli kuin voidetta tuoreille haavoille, hellä huokaus lohduttamaan kipua ja syli, jossa huutaa, raivota ja itkeä kipuaan. Se oli ikävän kohde ja numero kymmenille tekstiviesteille. Paluuviesti, jonka sain väärästä numerosta, mutta oikeilla sanoilla. Se oli sallittua kielletyn tilalle.

Viime yönä kävelin kotitaivaan alla hengittäen öistä ilmaa sisääni. Kevyt yö henki ihoni läpi pehmeästi. Viime aikoina olen ajatellut paljon Sinua, olen muistani Sinut jakamassa päivieni hetkiä ja iltojeni tunteja. Olen muistanut tutun läsnäolosi ja kovan pintasi. Sen, jonka läpi en milloinkaan päässyt.

Sinä virtasit aikanaan sisääni kuin kuohuva koski ja teit tiesi ihoni alle. Niin helposti ja liian nopeasti päästäkseni humusta selväksi. Äänet räjähtelivät ympärilläni ja valo poltti silmiäni, mutta minä lensin leikaten taivasta kahtia. Ja vain Sinä sait sen aikaan. Viime yönä muistin tuon kaiken.

Viime yönä kävelin tuttua katua pitkin ja minä olin. Ei ollut tuskaa eikä painottomuutta onnesta, oli vain käsitys seuraavasta hetkestä ja ymmärrys kuinka minäkin voisin jälleen rakastua. Se vain vaatisi hyvästijätöt Sinulle ja Eräälle. Eräästä tuli Sinun taakkojesi kantaja, velkojen maksaja, joka joutui tahtomattani ja käsittämättäni uhrilampaaksi minun tunteilleni. Eräs koki palavan kaipuuni, viiltävän ikävän, suloisen ihastuksen, jotka olivat tunteita Sinulle. Vihdoinkin minä ymmärrän.

Minun on aika jatkaa matkaani. Kuljettu matka opetti minua, teki minusta sitkeämmän ja näytti kuinka elämästä selvitään. Sillä tiellä minä kohtasin Sinut, jäit hiekkana ihoni alle, rakkautena sydämeeni, joka ei muistonakaan suostu hautautumaan. Se on kuin unohdus, joka herää unissa ja toiveissa. Mutta ehkä olikin tarkoitus niin, että minä oppisin arvostamaan rakkautta ja niitä tunteita, joista elän. Sillä ilman niitä, minä en tietäisi mitä minulta puuttuu. Sen oppi vaatii vain maksun, mikä minulla on vielä maksettavana. Joudun jatkamaan matkaani tielle, minne Eräs ei voi minua seurata eikä vierellänikään sitä pitkin kulkea.

Helmikoru

Yöni pilkkoutuvat kymmeniin uniin. Niiden terävät reunat saavat minut heräilemään ja viiltävät minut takaisin läpikuultaviin tarinoihin. Näen unessani jylhänä kohoavan kivikirkon ja sen valtavan aulan, jonka nurkassa istun itkien elämän suuruista kipua.

Ylläni on äitini tekemä valkoisena hohtava hääpuku, jonka helma on vain polvien korkeudelle. Huntu on pitkä kuin aavojen merten valkoisina kuohuvat laineet ja vaikka minä olin toivonut pitkää helmaa, tuntuu tämä lyhytkin nyt hyvältä.

Vastapäätä aulassa seisovat äiti, isöäiti ja -isä. Niin isoisä. Hänen kuolemastaan on jo monta vuotta, monta aikaa näkemättä kasvojaan ja siinä hän jälleen seisoo pitkänä ja mahtavana valmiina saattamaan minut alttarille. Minä itken syntejäni, suruani, pelkoa. Isoisä kävelee luokseni, polvistuu maahan lyödyn pojantyttärensä viereen ja ojentaa hennon kaulakorun, hopealankaan pujotetun kristallihelmen, joka asettuu kaulalleni kuin herkkä kukka.

Koruni ovat aina olleet suuria ja näyttäviä, tuo pieni kristallihelmi on kuin maan kaunein ruusu laskettuna liejuun ja mutaan kaulallani, mutta isoisä kuiskaa "tällaista sinun tulisi käyttää, tämä sopii sinulle paremmin". Nostan itkuisen katseeni ja kohtaan isoisäni hymyilevät kasvot, joista huokuu ylpeys ja rakkaus.

Herään. Herään kovana huutavaan päivään, mutta muistan sen pienen isoisän antaman korun, sen harmaana seisovan kirkon ja isoisän uskon hyvyyteeni. Ehkä minun pitäisi yrittää olla sen arvoinen.

Kevättä

Pala sun syräntäsi, pala sun elämääsi
Voi tuota roihua ja syräntä sykkivää
Miljoona kipinää silmistä räiskyää
Voi tuota hennon tytön huoletonta elämää

Muistithan kiittää, suudella ja niiata

Kevät on sen aikaa. Kevätauringon petollinen lämpö saa sen taas kukkimaan ja ojentelemaan kärhämiään. Kovissa oloissa se kasvaa ja elää, mutta kukkii pitkän talvenkin jälkeen.

Koko kylän miehet sen taas tunnistavat ja tietävät. Kaduilla kuiskitaan ja sen puhelin huutaa tauotta kutsuja nimettömiltä, kasvottomilta miehiltä, joilla ei ole asiaa niille pelloille missä tämä kukka kukkii. Illanhämyssä se pukeutuu korkokenkiinsä, maalaa huulillensa iloisen punan ja häviää oviaukosta kaupungin illan hämyyn.

Tutussa paikassa, vesilähteen äärellä odottaa Eräs. Me kävelemme sammuvassa yössä katselemme sillan kaiteilta kurkottaen allamme mustana virtaavaa vettä. Reunoilla kukkivat keltaisina aurinkoina narsissit ruukuissaan ja tuon mustan veden virrassa pienet pyörteet tanssivat kuin taivaan mustat aukot loputtomasti syntyen ja kuollen. Minun tekisi mieleni hukkua noihin pyörteisiin, tarttua kiinni ja kadota tukahdettuihin unelmiin.

Eräs kertoo sanoja ja lauseita, jotka ovat väärälle naiselle. Ne sanat kertovat rakkaudesta ja kiintymyksestä, tahdosta rakentaa yhteistä elämää. Minussa ne eivät virtaa, eikä minussa elä samoja sanoja lausuttaviksi takaisin. "En tiedä..." on kaikki mitä minulla on antaa. Eräs ottaa sen vastaan kuin kalleimman lahjansa, toivonsäteeksi kai sen mielessään kuvittelee ja me katoamme toisiltamme sammuvaan yöhön.

Vale pyytää minut mukaansa kuulemaan kaupungin pauhua ja ilta-auringon laskiessa tavaan katuja sen luokse. Eräs laittaa viestiä maailman reunoilta, horisontin sumusta se kirjoittaa kaipaavansa. Viinan tuoksuissa, muodottomissa tunteissa on helppo vastata takaisin, niin minäkin sinua, palastakaan tarkoituksesta tuntien.

Valeen kanssa tanssimme ja juomme. Humallumme tuntien vyöryessä ylitsemme ja istumme baarin tekonahkapäällysteisillä leveillä penkeillä nauraen, jutellen, piirrellen ajatuksia tunkkaiseen baari-ilmaan.

Bussipysäkillä varastan sen huomion, bussissa se ottaa minut syliinsä ja lopulta kotiinsa. Sen iholla tuoksuu kiima ja uneton yö valuu ylitsemme. Jätän sen makaamaan sängylleen pujahtaessani takaisin kirpeään kevätyöhön. Ehkä ensi kerralla sitten... ehkä ei. Minua hymyilyttää ja kevät pistelee minua päästä varpaisiin kuin kuumana lyövä rauta ihollani. Elämänjanoa ja kuplivaa tunnetta, joka heräilee minussa kuin kohti taivasta kurottelevat pajunkissat.

Yö nukahtaa aamun lempeästi keinuvaan kehtoon, päivä vaihtuu toiseen ja minä ajan jälleen kuivaa asfalttia niellen kohti kotia. Aurinkolasit torjuvat tuulilasin läpi tunkeutuvan polttavan kirkkauden silmiltäni ja hymyilen. Kevään kevyet tuulet tanssittavat irtolehtiä suoralla asfaltilla ja mittari kapuaa iloisesti satasen vauhtiin moottorin hyristessä keimailevasti tahtejaan. Maisemat vaihtuvat taustapeilissä, pellot viivähtävät vielä hetken auringosta kultaisina ja taivas on sininen kuin viattoman silmät. Jälleen minä tiedä mihin mennä, minä tiedän missä minun tieni kulkee.

Tytönhupakko

Hän on tullut kaupunkiin
tuo nainen tummissansa
Kaikki haluaa koskettaa sua
tulla yhden yön sankariksi
tietämättä koskaan kuka miksi ja mihin iski

Matkassa sulla on päiväkirja
ja haavoitettu sydän
etsit vain sitä oikeaa
sitten tikariin vaihdat kynän
Kirjoitat kirjaasi miksi on näin
jos saat sielullesi rauhan

Vielä kulkee Musta leski täällä joukossamme
rakkauden armosta toivoa vois
ett' pimeys jättäis prinsessamme
ja tulis se oikea jonka verestä myrkky valuis pois
ja Mustan lesken kanssa joku onnen löytää vois

"Sä olet niin kaunis!" ystävä toteaa astuessani sisään kevätillan hämystä. Hymyilen ja melkein uskon tuohon lauseeseen itsekin katsoessani peilistä kuvaani: vallattomat pitkät hiukset kihartuneena kasvoja kehystämään, musta hame, toppi, jonka rinnuksilla säihkyy hopeinen rengas, oikeassa ranteessa valtavan suuri musta koru ja jaloissa saapikkaat, joiden korko on tarpeeksi ylväs lennättämään minut irti maasta.

Kaadamme lasiin juotavaa, nauramme ja hymyilemme kilpaa elämälle. Pullossa pinta laskee ja aika juoksee kanssamme kilpaa kun saavumme kaupunkiin. Askel on kevyt ja humala heittää minut korkeuksiin. Nauran ja tilaan tiskiltä juotavaa. Miehet katsovat perääni kun kävelen tyynesti ohi lanteiden liikkuessa kuin peilaavan järvipinnan kevyesti lyövät laineet.

Tanssin pöydillä ja miehet vaihtuvat edessäni, takanani ja sivuilla. Kymmeniä katseita, merkityksettömiä humalaisten sanoja, kotiteollisuuden laulua, väärälle ihmiselle laitettu anteeksiantamaton tekstiviesti, käteen kirjoitettu viesti tuntemattomalta ja tanssia, tanssia yön nukahtaviin tunteihin.

Hämyisessä nurkassa piilossa muiden katseilta varastettuja suudelmia ja petollisia sanoja. Sen miehen hymyttömässä hymyssä on tuttu iva ja se liikkuu kuin elämänpituinen ystävä. Kaikki tuossa vieraassa miehessä on tavattoman käsinkosketeltavaa ja läpitunkevaa. Se pyytää minua mukaansa ja samalla pelkää minun jättävän itseensä jälkiä. Tyttöystävä ei saa tietää...

Juoksen kaupungin läpi ja jalkojani piiskaa särky. Olen tanssinut ne kipeäksi ja illan kauneus on vienyt minusta hengen. Juoksen ja rakastan näitä öitä. Jumaloin niitä suudelmia, jotka salaa vaihdettiin ja en tunne häpeää. En tunne syyllisyyttä. Vain hulvatonta vapautta nauttia keväästä, mahdollisuuksista ja tilaisuuksista.

Aamulla haistelen auringon valossa kylpevää maisemaa ja kevät tunkee lävitseni. Se virtaa suonissani ja saa minut irti maasta. Läheisen kerrostalon ikkunassa riippuu risti ja minä kannan toisessa kädessä puoliksi juotua koskenkorvapulloa. Hymyilen vaisusti, en minä ole pyhimys, mutta en sellaiseksi koskaan pyrkinytkään. Eräs lupaa taas liikoja, minä en lupaa kenellekään mitään. En enää, enkä nyt. Minä olen vapaa liitämään, lentämään taivaisiin ja korkeuksiin, halki pilvien kohti aurinkoa, nähdä miltä maisema näyttää ilman liekaa kaulassa. Aitojen ulkopuolella.

Varatun miehen sanat jäävät yön jäljiltä soimaan päässäni "sä olet niin kaunis ja mun tekee sua mieli, mutta et ole ihan arvoinen". En sen arvoinen, että se lähtisi pettäjän tielle. Lähtisi mukaani. Enkä minä tahdokaan olla sen arvoinen. Tahdon olla vapaa ja hakea arvoni yksinkertaisista rikkauksista, rakkaudesta ja todellisuudesta. En olla sen arvoinen, joka antaa hetken kallista aikaansa pettäjille ja mahdottomuuksille, joiden suudelmat ovat kaikessa huumassaan vain hetken nautintoa. Mutta ne suudelmat näyttivät, että minä edelleen tahdon. Tahdon jotain, mitä en ole vielä löytänyt. Tai mitä kukaan ei ole vielä löytänyt minusta.

Puun takaa

Nuaren likan elämä se on niin monenlaasta,
Välistä on suru syrämessä ja välistä on irti maasta.
Turha on taivalta tympeenä taittaa,
Jos tinkii tahrostaan.

Nuaren likan elämä se on niin häilyväästä,
Välihin ne tunteeta tuhlaaloo ja välihin niitä säästää.

Sinunkin sielus palaa rakkauren tulta,
Onni jos kätketään käsistä sulta.
Sä tiedät, eihän murhe mieltä muserra koskaan.

Nuaren likan elämä se on niin kaksinaasta,
Välihin on ku myrskymmerkki ja välihin kaksi taivasta.
Oi, kuinka monta ilon maljaa
Oon teirän kanssanne juonu.

Tahtoisin upottaa käteni välimeren huuhtoman rannan santaan. Herätä kesäaamun kosteaan tuoksuun ja vetää henkeeni järveltä puhaltavan aamun usvaa. Tahtoisin kävellä aamukasteisella nurmella, noukkia illan hämärässä valkoisia apiloita ja sukeltaa jäähtyneeseen järveen keskiyöllä.

Mutta ei minun tahtoani ole ennenkään kysytty. Tuuli on puhaltanut mielensä mukaan ja elämä kuljettanut omia ratojaan. Minä olen välillä roikkunut siinä kiinni henkeni edestä, ajoittain nauttinut kyydistä ja hetkittäin vain toivonut rohkeutta hypätä pois.

Se elämä on tehnyt minusta tämän. Tämän naisen, joka ei ihastu eikä rakastu Erääseen, mutta odottaa aamuyöhön jotain toista. Jotain toista, joka osasi sanoa elämästä sellaisia sanoja, jotka saivat minut haaveilemaan välimeren valkoisista rannoista, kesäaamuista ja yhteisistä öistä.

Tunnen tekeväni väärin jollekin, joka ei koskaan ole ollut oikeaa. Pettäväni jotain, mikä ei ole koskaan minun ollutkaan. Suljen ne ajatukset ja nautin keväästä, sen tuoksusta ja haukotellen heräävästä uudesta elämästä. Nautin vain tästä hetkestä, sillä huomisesta en tiedä.

Miksi se ei mene pois

Mistä tietää keneen voi luottaa
Mistä tietää, että joku pelkästään surua tuottaa

Taivasta velloo hopeinen pilvimeri ja kuu ui sen laineilla kevyesti lipuen. Ilma seisoo pakkasesta pakahtuneena ja kevätyön kosteus on kuin rakkaan kosketus ihollani. Suuri musta juoksee edeltäni ja hetkeksi menneisyys kuroo itsensä kiinni tähän yöhön. Muistan itseni ja korkokengät, jotka kahlasivat tässä sorassa ja nyrkkiin puristuvat avaimet, jotka painuivat ihooni. Auton, joka murahti käyntiin tällaisena yönä ja alkaneen matkani Sinun luoksesi. Se muisto syöksyy kuin vastateroitettu miekka lävitseni. Yksi sivallus, yksi muisto ja minä olen taas polvillani tämän saasteen alla.

Joku sanoo, että se ottaa aikansa. On käytävä läpi ne päivät ja vuodenajat, paikat ja kokemukset puhtaana ja yksin. Jokainen kokemus voimistaa. Mutta minä en jaksa. Minä en jaksa. En pysty enää ottamaan ainuttakaan osumaa tästä kivusta, en pysty elämään yhtäkään muistoa viivähtävästä tuoksusta. Minä en pysty, minä en halua. Miksi se ei mene pois. Miksi se ei jätä minua rauhaan!

Siivoan jälleen kodistani ahdistusta. Ikkunat avoimena tuuletan Erään tuoksua pois lakanoistani, tyynyistäni, huoneistani. Sen tuoksu ei jää elämään tässä talossa, sen läsnäolo ei tartu ikävääni eikä siitä jää jäljelle kuin tekstiviestejä puhelimeeni. Tämä on helppoa. Kunpa saisin Sinutkin pois elämästäni, sielustani, sydämestäni yhtä vaivattomasti. Jättäisitkö jo minut rauhaan, pyydän, antaisit minun mennä.

Aina prinsessa

Ja kaikki mistä haaveilet
on kaikki mitä saanut et
Ei tyydytä sun tarpeita tällainen mies,
tuttu olkapää ja lämmin peitto

Elämässäni on ollut kaksi miestä yli muiden. Molemmat lupasivat minulle loputtoman avaruuden, näyttivät taivaan vakuutena sanoilleen ja saivat minut nauramaan suupielet aurinkoa hipoen. Molemmat kutsuivat minua omaksi prinsessakseen, lukivat satukirjojen sivuilta pehmeitä lauseita ja yön tullessa hiljenivät viereeni. Molemmat kylmettyivät kuin marraskuiset pellot edessäni, routivat sieluuni ja poistuivat aamuisen usvan syntyyn ja katosivat sen henkeen jättäen minut kuolemaan. Hylättynä niille aavoille jäisille pelloille, joille yhdessä piti kasvattaa elämää ja luoda sato korjattavaksi, nautittavaksi samasta pöydästä. Molemmat nämä miehet, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä omalle elämälleni, saivat minut kuolemaan.

Milloinkaan en enää syntynyt takaisin omaan elämääni, mutta minä selvisin. Ensin ensimmäisen jälkeen ja sitten toisen. Elämä ei koskaan ollut enää sitä valoa ja pehmeyttä. Jokaisen kuoleman myötä se oli aina kovempi, raaempi ja kovaäänisempi. Minun piti taistella sekunti sekunnilta olemassaolostani ja vilvoittaa tuskan tulissa riutunutta ruumistani elämänilolla ja keinotekoisella rauhalla.

Niin, minä selvisin, mutta sillä oli hintansa. Ihoni ei ollut enää kuulas ja viaton vaan pahojen sanojen nuolema, arvottomien tunteiden pieksemä ja mieli oli riisuttu kauniista ajatuksista, viattomista mietteistä. Keho oli tuntenut liikaa, silmät nähneet sokeaksi ja korvat kuulleet kauheuksia. Pelko hallitsi tilaa, varautuneisuus hieroi partaansa hymähdellen, mutta yksi oli jäänyt, se pieni sana oli jäänyt mielihyvänä minua naurattamaan, muistuttaen, kuinka arvokas olin, vain se yksi pieni sana - prinsessa.

Ja tähän valtakuntaan, elämäni kirjassa sivulauseeksi kirjoitettuna, Eräs astui ovestani sisään. Eikä se osannut kutsua itseään eteiseeni. Se ei osannut puhua tämän talon vanhaa kieltä eikä tervehtiä elämääni. Sen kosketus sai minut kavahtamaan, sen jokainen sana oli kylmänä aaltona lävitseni vyöryvä hukutus ja minä loittonin niiden myötä kauemmaksi. Se kiersi käteni ympärilleni ja minä supistuin kasaan. Pienelle kerälle sieluni syvimpään nurkkaan, pieneen pimeään piiloon sen tunteilta. Sen vieressä istuin jokaista liikettä ennakoiden, valmiina väistämään, pakenemaan, katoamaan. Minne vaan, ihan minne vaan, mihin sen kosketus ei yltäisi.

Yöllä hipaisun päässä toisistamme minä kietouduin kukkivan peittoni alle ja katosin sen uumeniin tuhansien kilometrien taakse. Kuulin kaukaisuuteeni sen jokaisen sanan hiljaisessa talossa, joka oli vaiennut hämmästykseltään henkeään tuskin haukkoen, mutta koskettaakseen minä oli liian kaukana. Aamuyöstä nukahdin levottomiin uniin, jotka kuljettivat minut ahdistuneisiin kuviin. Ne kuvat olivat syntymättä jääneiden tunteiden hautajaisia ja rikottujen toivonkipinöiden surukulkueita. Heräsin ahdituksen piiskaavasta sateesta märkänä ja unien sananlähettilään karkea viesti kirkkaana mieleni päällä leväten: ei tästä tule mitään. En minä tunne mitään. Enkä voi itseäni pakottaa.

Aamulla Eräs katoaa satojen kilometrien tielle. Minä käännyn sivuteille, joita se ei tunne ja tiemme erkaantuvat. Renkaat nielevät jälleen tätä tuttua asfalttia, joka syntyy alati uudelleen matkamittariini. Eräs laittaa viestin päästyään kotiinsa, enkä minä henno kertoa sille kuinka en voi vastata sille kuten se toivoisi. Otan päivän itselleni, tahdon vielä huomisenkin. Kyllä minä kerron, kun löydän sanat, joilla rikkoa lempeästi sen haaveista rakennetun talon. Onko sellaisia sanoja? Sanoja, jotka eivät riko lasia kiven lailla tai jätä alleen pientä toivetta yhteisestä tulevaisuudesta kylmäkasvoisena tappajana? Onko sellaisia sanoja?

Kaksi miestä olivat ylitse muiden. Ne opettivat tunteiden arvon. Kuinka ei saa tyytyä siihen mikä ei minua kanna eteenpäin, kuinka ei saa luovuttaa unelmiaan toisten jalkoihin tallottavaksi, kuinka tärkeä minäkin olen. Ne kaksi miestä olivat ylitse muiden ja molemmat kutsuivat minua prinsessaksi. Ehkä minä vielä olen joskus jonkun elämän prinsessa ja se joku kutsuu jälleen minua prinsessaksi.

Vajoamista

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa
Kiire vaihtaa

Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
rakkaus tuntuu
ja rakkaus sattuu

Heti kun on jääty kiinni
on julma kiire vaihtaa
Täytyy vaihtaa

Katso ympärillesi:
kuka jää, kuka jää
Olet tosi huonona
hätäovi auki
ja toinen jalka ulkona
pakotie valmiina

Roskapussi toisessa kädessä ja suuren mustan hihna toisessa, astun kotiovelta keväiseen yöhön. Musta asfaltti itkee poskillaan kyynelten peitto ja koivujen riippuvat oksat vuodattavat suruaan hitaasti valuttaen kyynelvirtojaan lähes mustiin hiuksiini. Yö on viileä ja surusta viivähtävän haikea, mutta kevään synnyttämä elämä ei jää murheitaan muistelemaan vaan puskee läpi lumen ja kaataa jaloiltaan lasten muovaamat lumiukot.

Eräs soittaa päivittäin ja puhumme tunteja. Sen äänessä kuulen innostusta ja iloa, hyrisevää onnellisuutta vain siitä, että se kuulee minun flunssaisen puheeni vasten korvaansa. Se tahtoo tietää jokaisen sekunnin päivästäni, elää niitä minun kauttani, vain koska se on niin tavattoman ihastunut. Minäkin muistan sen tunteen. Sen tunteen, joka oli saippuakuplia lapsen puhaltamana ja auringon lähes polttava kosketus meriveden viilentämällä iholla. Se oli unelmia värikylläisissä taivaissa ja tuhansien tuoksujen huuma viilenevässä kesäillassa.

Mutta sellaisella on hintansa. Vastapainonsa. Ystäväni katsovat minua kummeksuen ja kysyvät aitoa tiedottomuutta ja ymmärtämättömyyttä äänessään; "milloin aloit pelätä elämää?" ja minä käännä kasvoni pois, sillä muistan sen hetken, joka pysähtyy vieläkin edessäni kun kosketan pelkoani. Yritän lohduttaa pientä rikottua sieluani sisälläni kuin murheitaan itkevää lasta, ei hätää... sinä et putoa enää, minä pidän huolen, en anna pudota. Maa ei enää murene altasi, taivasta et enää joudu kannattelemaan harteillasi eikä kukaan sinuun enää terällään viiltoa tee. Sillä minä pidän jälleen huolen itsestäni.

Eräs odottaa nousevaa aamua. Minä pelkään auringon valoa. Pelkään sitä hetkeä kun Eräs pääsee etupihani varjoon, missä juhannusruusu odottaa alastomana, mutta rehevänä tulevaa keskikesän rakkautta. Pelkään sitä hetkeä kun tuo valtava, painava ulko-oveni, joka on suojassa pienen minuuteni pitänyt, antaa periksi, avautuu narisevana ja itsepäisenä lukkojaan naksutellen ja Eräs astuu valottomaan eteiseen, jossa hehkulamppu on sammunut viimeisen kerran jo vuosia sitten. Pelkään sitä hetkeä, kun Eräs istuu tälle elämääni tunteneelle sohvalleni, jossa Sinä istuit monet yöt vieressäni pitäen minut lämpimänä.

Näissä huoneissa ei ole miehen ääni Sinun jälkeesi kaikunut, ei askel painunut lattiaan eikä miehen tuoksu hiipinyt seinillä jääden hengittämään raskaasti iholleni. Ei samalla tavalla kuin Sinun. Pelkään, että Eräs vie minulta ne muistot, ne hetket ja samalla toivon, että niitä ei olisikaan. Mennyttä en tahdo muuttaa, en poistaa itsestäni tavoittamattomiin, mutta tämän haikeuden, joka sekoittuu todellisuuteen tehden äärirajoista horisonttiin katoavaa harhaista häivettä, sen minä tahdon itsestäni pois. Jotta tämäkin päivä olisi syntynyt omakseen, eikä kantaen menneisyyteni nimeä.

Unelmaa

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin

Häntä rakastin paljon
ole mulle vähän aikaa hän

En ilosta itke en surusta itke, jos itken
niin itken muuten vaan
ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan

Kuuntelen tauotta Summer Winea. Sen lempeät, tutut sanat ja huumaava sävel kuljettaa minut kauaksi näistä päivistä. Herään toisessa ajassa, mutta samassa paikassa. Ympärilläni jälleen keskikesän sininen yö, iholle kiertynyt valkoinen lakana, varjoista pimeä huone ja sinisenä hohtava kännykkä, joka soittaa summer winen sävelmää Sinun nimeäsi näytöllään tanssittaen. Ne yöt olivat kesän kastepisaroista kosteita ja lämpimiä kuin Taj Mahalin huokaus. Ja minä hehkuin kilpaa juhannusruusujen kanssa ja tuoksuin raikkaalta rakkaudelta. Kuinka niin kaunis saatettiin jalkoihin talloa, polttaa katkeruuden tulissa ja haudata kitkerän kalkin alle? Miksi minä edelleen kaipaan, miksi minä palaan niihin aikoihin itseäni vahingoittaen?

"Se on kai sitä hyvästien jättöä unelmille" ystävättäreni kuiskaa hiljaa. Yritän puhua näitä ajatuksia itsestäni ulos, mutta ne eivät anna itseään sanoihin sidottaviksi. Rimpuilen itsessäni ja revin tunteita käsiini pilkkoakseni ne auki ja nähdäkseni mitä sisältäni löytyy, mutta ihoni on kivettynyttä ja aseeni ovat vain höyheniä, jotka syöksyvät tuulenpyörteissä kevään iloihin. Niinpä minä istun alas, kaadan lasillisen baileysia ja yritän vapauttaa itseäni laajentaen tajuntaani keinotekoisesti.

Eräs soittaa ja puhuu tunteja. Se tahtoo nähdä, olla lähellä ja rakastua. Minä tahdon piiloutua, paeta ja kadota tältä kaikelta. Eräs tahtoo luokseni näihin huoneisiin, joissa joskus joku muu asteli elämäni tärkeimpänä. Nyt nämä huoneet ovat tyhjyyttä täynnä, äänettömänä, pysähtyneenä paikoilleen kuin uutta odottaen, mutta minä seison portinvartijana avaimia tiukasti nyrkkiin puristaen. Unelmat ovat liian kauniita ja minä rakastan niitä liiaksi päästääkseni irti.

Olohuoneen pöydällä Erään tuoma ruusu lakastuu, pudottaa terälehtiään valkoiselle pöytäliinalle ja nuutuu mahdottoman taistelun alle. Minä juon baileys lasini tyhjiin, hukutan itseni sohvan nurkkaan ja kuuntelen vielä kerran summer winen. Vielä kerran. Kerran.

Älä.

Don't fall in love with me
I'll only break your heart
For us forever is just tomorrow
Don't fall in love with me

Pää on sekaisin. Ajatukset juoksentelevat kurittomina pitkin asuntoni huoneita ja vaikka yritän kuinka huutaa niille ja saada mieltäni järjestykseen, melu jatkuu kuin korvia vihlova lasten väsynyt, kiukkuava huuto. Tunteet eivät suostu paljastamaan todellisia kasvojaan ja ne seisovat vaitonaisena edessäni katsellen minua silmiin valkoisella, pohjattomalla katseellaan ja minä tunnen oloni jakomielitautiseksi.

Eräs tulee kaupunkiin ja vietämme illan kävellen laskevan auringon alla hengittäen iltaa, joka punertuu saasteilman helmassa. Kaupungin kiviset kadut värisevät askelteni alla ja puistossa alastomat puut eivät häpeä lainkaan todistaessaan kävelyämme ja loputonta keskusteluamme. Eksymme elokuvateatterin käytäviin ja saleihin, meidät sylkäistään lopputekstien aikana takaisin hurmioituneeseen kaupunkiin, joka on sokaistunut eteensä polvistuneesta yöstä. Pujottelemme pääkadulla ja tunnen korkokenkieni alla jokaisen pienenkin kiven ja jalkani kipuilevat niiden terävien kosketuksien päällä. Pysähdymme kahvilaan, juomme minttukaakaota ja puhumme kynttilän lepattavan liekin yli ohikuluvista päivistä, pienistä muistoista ja hukumme kahvilan suloiseen tunnelmaan vihreissä, upottavissa nojatuoleissa istuen.

Tänään olen kotona ja kaulalleni on kiedottu punainen huivi, jonka pinnalla leijuvat kymmenet kukkaset. Ne kukat lämmittävät kipeytynyttä kurkkuani, mutta voin silti vielä saada kiinni ruusun kevyen tuoksun, joka leijailee viattomasti tanssien keittiöstäni. Valkoinen, terälehtien päistä punaiseksi lehahtanut ruusu on muistona yhteisestä illastamme.

Kaupan käytävillä joku huutaa nimeäni, enkä tunnista kutsujan kasvoja. Vasta askelten lähestyessä minua ymmärrän äänen ja kutsun kuuluvan Bodille. Se on vanha saalistaja, joka toivoi saavansa minut koukkuunsa, mutta leijona ei milloinkaan kaatanut nokkelaa peuraa, joka tuolloin pelkäsi henkensä edestä jäävänsä jonkun hampaisiin. Kai se peura pelkää vieläkin.

Bodi jää vaihtamaan kuulumisia, erikoista ystävyyttä peuran ja leijonan välillä, kertoen elämästään. En jaa Erästä sille, mutta Bodin sanat iskeytyvät rintaani kuin puukko sen sanoessa "eteenpäin ei voi nähdä jos katselee taakseen". En minä tiedä katselenko enää taakseni, mutta tiedän, että en katsele eteenpäinkään. Ehkä tuijotan taivasta, niitä tuhansia pieniä unelmia ja yhtä haavetta, jota joskus Sinun kanssa ullakoilla maalailtiin. Tiedän, että sellaista haavetta ei ole olemassa kuin tarinoiden rivien väleissä ja kukkivien niittyjen kesäiltojen tuoksussa, mutta siihen haaveeseen minä olen jäänyt kiinni. Kasvanut sen sisään ja jäänyt loukkuun, enkä tiedä mistä suunnasta enää löytää pois.

Vale käskee lakata miettimästä liikoja, "kyllä joku tietää aina paremmin ja kertoo sitten mitä tehdä" se sanoo naureskellen ja salaa ihailen sen asennetta tätä rujoa elämää kohtaan, mikä ei sillekään ole antelias aina ollut.

Erään kanssa puhumme ilman taukoja, halatessamme se ei tahtoisi päästää minusta irti ja lähtiessäni se soittaa perääni. Sen kanssa minä unohdan pelkoni ja löydän vanhan minäni. Se antaa minun olla itseni, kulkea varomattomasti ja levittää siipeni kantamaan korkeuksiin. Mutta aamut ovat aina yhtä kovia ja valo iskee lävitseni päästäen pelkoni valloilleen kunnes illan tullessa varjot tekevät muodoista pehmeämpiä ja väreistä haalistuneempia. Näen kevyitä iltaunelmia ja teen haparoivaa tunnustelua mielikuvituksen aavoilla nurmille, joilla olisi niin helppo kävellä ja tuntea vehreä maa iholla suloisena, jalkapohjia kutittavana mattona, jonka päälle kaatuminen ei edes satu.

Pää, se on sekaisin. Eikä mitkään unelmat riitä kannattelemaan tällä petollisella jäällä. Enkä minä voi kuin hiljaa mielessäni toivoa, ettei Eräs ihastuisi minuun liikaa, rakastuisi liian nopeasti. Sillä minun tunteeni eivät suostu vieläkään avaamaan minulle todellista minäänsä.