Minun täytyy

Vielä aamu harmaampi koittanee
Vielä ilta hiljainen saapuu
Vielä hetken elämä voittanee
Sitten katseen saa kääntää pois

Vielä kuuluu toisinaan naurua
Päivä päivältä katkerampaa
Vielä siivet halkovat ilmoja
Hetki hetkeltä tummenevat

Minun pitää kirjoittaa. Synnyttää ajatuksia, luoda sanoja, tallentaa ne lauseina luettaviksi, mutta en tiedä mitä kirjoittaa. Kerronko siitä kuinka huomaan hiusteni jälleen kasvaneen puoleen selkään? Yhtä pitkinä ne laskeutuivat selkääni pitkin tähän samaan aikaan vuosi sitten kun Sinä kiedoit niitä sormiesi ympärille. Vai jakaisinko sen pikku tuhman muiston, joka palautui mieleeni kun näin tyhjillä kaduilla kaksi tuttua miestä ja kuinka yhdessä nauroimme iltaa yöksi loppu kesän huokauksissa? Kirjoittaisinko siitä kuinka kierrän kehää oman mieleni vankilassa, jonka kalterit estävät minua elämästä kuten haaveilen? Itkenkö kipuani kuinka taistelen mahdottomuuksia vastaan yrittäen puhaltaa tulta sammuvaan elämännälkääni? Minun pitää kirjoittaa, mutta en tiedä mistä.

Yö on pitkällä kun sipsutan punaisiksi maalattuine varpaineni suihkuun. Lattialämmitys ei ole ollut päällä sitten paluuni ja kipristelen varpaitani yhteen. Persikkainen tuoksu leviää koko kylpyhuoneeseen ja kiuas sähähtää päälleen saadusta vesiannoksesta kuin silmielle syöksyvä kyy. Sen kuumuus syöksyy iholleni ja pakottaa ihoni värähtämään. Kultainen sydämeni riippuu ketjussa kaulallani ja hymyilen Valeelle kun se kysyi, miksi kannan sitä kaulallani. Se on minun merkkini vapaudesta, se on liehuva lippu valloitetulla vuorella ja matkamuisto vaelletuilta mailta. Se on minun sydämeni, jota en enää suostu antamaan pyytäjille.

Ajat ovat kovat. Katson lohduttomana melkein tyhjänä kaikuvaan jääkaappiin, tarkastan pakastimen ja käyn tarkasti läpi kuivakaapit. Suuri musta seuraa touhujani ja sen silmissä tuikkivat ilo ja rakkaus. Se ei ymmärrä huomisesta ja eilinen ei merkitse mitään, kuinka minä kadehdinkaan sen elämää hetkessä. Hymyilen ja rapsutan sen suurta päätä. Jos me selviämme huomisen, me selviämme viikon. Sitten kaksi. Selviämme kuukauden. Meidän on selvittävä, hetki kerrallaan. Rahapussissa on ryppyisiä viiden euron seteleitä, ne ovat pakotiemme. Takaovi auki, sitä ei saa sulkea. Muutama viiden euron seteli, sillä me pääsemme aina Satamaan jos elämä kaatuu päällemme.

Erästä en ehdi ajatella. Tämä hetki on nyt tärkeämpi. On elinehto selviytyä. Ymmärrän kuinka minun on päästävä tästä talosta ja kaupungista pois ennen syksyn tuloa. Sillä syksyn pimeys nielee minut ja raiskaa mieleni synkillä kourillaan. Ne puristavat minusta elämän kuin varjoon jääneestä leskenlehdestä, jonka varsi ei tavoita enää aurinkoa. Olen tullut läpi tummien vesien, jotka hukuttivat minut alleen, löytänyt eteeni laskeutuneesta mustasta esiripusta raon, jonka takana elämä esitti näytelmiään ja olen ehtinyt niihin virtoihin, jotka kuljettavat minut pois. Nyt minun täytyy jaksaa pitää kiinni. Selviytyä sekunti, toinen... huominen. Minun täytyy.