Aina prinsessa

Ja kaikki mistä haaveilet
on kaikki mitä saanut et
Ei tyydytä sun tarpeita tällainen mies,
tuttu olkapää ja lämmin peitto

Elämässäni on ollut kaksi miestä yli muiden. Molemmat lupasivat minulle loputtoman avaruuden, näyttivät taivaan vakuutena sanoilleen ja saivat minut nauramaan suupielet aurinkoa hipoen. Molemmat kutsuivat minua omaksi prinsessakseen, lukivat satukirjojen sivuilta pehmeitä lauseita ja yön tullessa hiljenivät viereeni. Molemmat kylmettyivät kuin marraskuiset pellot edessäni, routivat sieluuni ja poistuivat aamuisen usvan syntyyn ja katosivat sen henkeen jättäen minut kuolemaan. Hylättynä niille aavoille jäisille pelloille, joille yhdessä piti kasvattaa elämää ja luoda sato korjattavaksi, nautittavaksi samasta pöydästä. Molemmat nämä miehet, jotka olivat tärkeämpiä kuin minä omalle elämälleni, saivat minut kuolemaan.

Milloinkaan en enää syntynyt takaisin omaan elämääni, mutta minä selvisin. Ensin ensimmäisen jälkeen ja sitten toisen. Elämä ei koskaan ollut enää sitä valoa ja pehmeyttä. Jokaisen kuoleman myötä se oli aina kovempi, raaempi ja kovaäänisempi. Minun piti taistella sekunti sekunnilta olemassaolostani ja vilvoittaa tuskan tulissa riutunutta ruumistani elämänilolla ja keinotekoisella rauhalla.

Niin, minä selvisin, mutta sillä oli hintansa. Ihoni ei ollut enää kuulas ja viaton vaan pahojen sanojen nuolema, arvottomien tunteiden pieksemä ja mieli oli riisuttu kauniista ajatuksista, viattomista mietteistä. Keho oli tuntenut liikaa, silmät nähneet sokeaksi ja korvat kuulleet kauheuksia. Pelko hallitsi tilaa, varautuneisuus hieroi partaansa hymähdellen, mutta yksi oli jäänyt, se pieni sana oli jäänyt mielihyvänä minua naurattamaan, muistuttaen, kuinka arvokas olin, vain se yksi pieni sana - prinsessa.

Ja tähän valtakuntaan, elämäni kirjassa sivulauseeksi kirjoitettuna, Eräs astui ovestani sisään. Eikä se osannut kutsua itseään eteiseeni. Se ei osannut puhua tämän talon vanhaa kieltä eikä tervehtiä elämääni. Sen kosketus sai minut kavahtamaan, sen jokainen sana oli kylmänä aaltona lävitseni vyöryvä hukutus ja minä loittonin niiden myötä kauemmaksi. Se kiersi käteni ympärilleni ja minä supistuin kasaan. Pienelle kerälle sieluni syvimpään nurkkaan, pieneen pimeään piiloon sen tunteilta. Sen vieressä istuin jokaista liikettä ennakoiden, valmiina väistämään, pakenemaan, katoamaan. Minne vaan, ihan minne vaan, mihin sen kosketus ei yltäisi.

Yöllä hipaisun päässä toisistamme minä kietouduin kukkivan peittoni alle ja katosin sen uumeniin tuhansien kilometrien taakse. Kuulin kaukaisuuteeni sen jokaisen sanan hiljaisessa talossa, joka oli vaiennut hämmästykseltään henkeään tuskin haukkoen, mutta koskettaakseen minä oli liian kaukana. Aamuyöstä nukahdin levottomiin uniin, jotka kuljettivat minut ahdistuneisiin kuviin. Ne kuvat olivat syntymättä jääneiden tunteiden hautajaisia ja rikottujen toivonkipinöiden surukulkueita. Heräsin ahdituksen piiskaavasta sateesta märkänä ja unien sananlähettilään karkea viesti kirkkaana mieleni päällä leväten: ei tästä tule mitään. En minä tunne mitään. Enkä voi itseäni pakottaa.

Aamulla Eräs katoaa satojen kilometrien tielle. Minä käännyn sivuteille, joita se ei tunne ja tiemme erkaantuvat. Renkaat nielevät jälleen tätä tuttua asfalttia, joka syntyy alati uudelleen matkamittariini. Eräs laittaa viestin päästyään kotiinsa, enkä minä henno kertoa sille kuinka en voi vastata sille kuten se toivoisi. Otan päivän itselleni, tahdon vielä huomisenkin. Kyllä minä kerron, kun löydän sanat, joilla rikkoa lempeästi sen haaveista rakennetun talon. Onko sellaisia sanoja? Sanoja, jotka eivät riko lasia kiven lailla tai jätä alleen pientä toivetta yhteisestä tulevaisuudesta kylmäkasvoisena tappajana? Onko sellaisia sanoja?

Kaksi miestä olivat ylitse muiden. Ne opettivat tunteiden arvon. Kuinka ei saa tyytyä siihen mikä ei minua kanna eteenpäin, kuinka ei saa luovuttaa unelmiaan toisten jalkoihin tallottavaksi, kuinka tärkeä minäkin olen. Ne kaksi miestä olivat ylitse muiden ja molemmat kutsuivat minua prinsessaksi. Ehkä minä vielä olen joskus jonkun elämän prinsessa ja se joku kutsuu jälleen minua prinsessaksi.