Virpi

Yks kaks Virpi onkin ylimielinen ja kylmä
siirtyy arvoasteikossa hiukan parempien seuraan
liikkuu eri paikoissa ja jostain syystä tuntuu
että kaikki muut sen tietävät
missä niin
ja kenen kanssa

yks kaks Virpi onkin jotain aivan eri mieltä
näyttää aivan erinäköiseltä
ja puhuu eri kieltä

yks kaks Virpi kiinnostaa sua enemmän kuin ennen
samat ilmeet, samat liikkeet, mutta jotain muuttunut on
sillä kun sen kohtaat sattumalta
keskiyöllä narikassa, tuntuu aivan niin kuin
joku potkis sua naamaan

Hämyisessä baarissa viinasta humaltunut mies keikkuu tanssilattialla pullosta juotua elämäniloa suonissaan. Ympärilläni ystäväni nauravat ja houkuttelevat minua jättämään auton keskustaan ja siirtymään kuskin velvollisuuksista vapaalle. Vedän lyhyen Ginan mekkoni helmaa alaspäin ja puren huultani kuunnellessani ystävieni vakuutteluja ehdotuksen toimivuudesta.

Baaritiskin yläpuolella roikkuva valkoinen, aivan tavallinen seinäkello on tehnyt uskollisen uran kiertäen numerokehäänsä tunnista ja vuodesta toiseen. Samaan aikaan minä seison baarin vessan suurien peilien edessä humalasta sekaisin ja katson peilikuvaani. Vedän mekkoni valkoista helmaa alaspäin ja se ulottuu juuri ja juuri puoleen väliin reittäni. Kaulassa roikkuu pitkät mustat helmikorut, jotka kimaltelevat vaatimattomasti kaulallani. Baarissa miehiä tulee ja menee, jää juttusille ja jatkavat matkaansa vastenmielisesti kurnuttaen ajaessani heitä mailtani aitojen ulkopuolelle.

Kotona riisun mekkoni, heitän korkokenkäni eteisen lattialle ja pesen kasvoni. Käperryn kahden peiton alle tuttuun sänkyyni päälläni vanha harmaa villapaita ja varpaiden lämpönä villasukat. Näen unettomia unia ja herään nousevaan päivään tavallisena naapurintyttönä, jonka elämästä tai piirteistä muut eivät osaa sanoa kuin "se on mukava tyttö".

Illalla hukun itseeni ja ahdistus raiskaa ruumistani. Huudan suoraa huutoa istuen lattialla jalat kerättynä syliini ja itken. Mikään ei auta. Itken ja ahdistus kiristää otettaan ympärilläni eikä päästä irti. Se kasvaa sisääni kuin hyökyaalto, jonka päällä heittelehdin mustaan pohjaan ilmaan apua. Lopulta aalto sylkee minut rannalle ja jään ryytyneenä taistemaan olemassaolostani.

Puhelin soi ja Eräs kertoo kuulumisiaan. Valkoisen neuleeni pitkät hihat peittävät sormeni lähes kokonaan kirjoittaessani paluuviestiä. Virheetön päivämeikki ja raikas hajuvesi jättävät alleen kaiken muun. Kaiken muun minusta.

Mitä minä olen? Kuka minussa asuu? Valehtelenko sanomalla, etten tiedä itsekään?

Kuvitelmaa

Jokainen aamu puen parhaat päivänsä nähneet ulkoiluvaatteet ylleni lähteäkseni kävelylle. Vihreässä takissa on vetoketjun vieressä irvistävä repale, joka vieläkin murjottaa edellisen koirani kynsimälle viillolle. Musta piponi valuu väsyneenä silmilleni ja lenkkeilykenkäni ovat kulkeneet liian monta kilometriä pitääkseen enää ryhtiään.

Kapeat, lumiset ja vielä tähän aamun aikaan koskemattomat polut saattavat meitä pehmeästi ohi kaupungin valoketjujen piiloon maailmalta. Puut notkuvat kapealle polulle jykevinä holvikaarina ja lumi on pakkautunut valkoiseksi marmoriksi. Tien pauhu katoaa mitä kauemmaksi metsän sydämeen kävelemme, minä ja suuri musta. Täällä huuto vaikenee kuiskaukseksi ja ajatus tiivistyy mietteeksi. Täällä ei suru eikä ilo saa juhlavaa muotoa, sillä ympäröivä luonto on massiivinen vertaus kaiken rinnalla ja saa kalpenemaan vartensa juurella.

Näiden rivissä seisovien mäntyjen alla on helppo paimentaa kurittomia ajatuksiaan. Alitajunnassa Eräs painaa notkolle ajatuksiani eikä minulla ole voimaa siirtää sen olemusta sivuun. Näiden oksistojen varjossa ja pehmeän lumimeren ympäröimänä vain tahto riittää nostamaan tuon ajatuksen puiden latvojen korkeudelle ja tutkimaan suloista näkyä sen piirteitä mieleen sulkien.

Koristelen puiden kieroja oksia ajatuksilla Eräästä, Valeesta, Vanista ja Poikasesta. Miehiä, jotka seilaavat elämäni valtamerillä koskaan löytämättä satamaani. He pääsevät aallonmurtajalle, mutta eksyvät ajatuksieni sumuun, joka ei koskaan hälvene paljastaakseen laiturin valoja. Minussa ei ole mitään heille: ei turvapaikkaa eikä suojaa elämän myrskyiltä. Ei kokemuksia matkaajille eikä ruokaa nälkäisille. On vain näiden satunnaisten purjehtijoiden aluksista karkaavat, hitaasti rantaan käyvät laineet, joita lasken yksi kerrallaan.

Millään näistä ajatuksista ei ole merkitystä näillä poluilla. Kymmenien kuusien tuuheat oksistot estävät ajatuksia kimpoamasta takaisin mieleeni ja lumi heijastaa mieleni äänet syvälle routaiseen maahan. Askel on kevyt ja niiden lakkaamattomasti toistuva rytmi lämmittää koko kehoani. Takaisin Satamaan tullessani lämpö valtaa jokaisen jäseneni. Tunnen kuinka veri kiertää jokaisessa sormenpäässäni, kuohuu ja virtaa vapaasti läpi sydämeni, joka hakkaa elinvoimaa julistaen. Tässä olotilassa sitä tuntee olevansa voittamaton. Kuvittelee pukeutuneensa panssariin, joka korvaa lämmöllään toisen ihmisen lämmön ja torjuu kovuudellaan kaipauksen sekä ihmisen ikävän.

Riisuessani vihreää takkiani ja heittäessäni väsyneen villapiponi hattuhyllylle puristan panssarini rippeitä nyrkkiini. Harhaa, ihmismielen keinotekoista kangastusta. Vihreä takki on edelleen vain kangasta ja musta pipo vain kudottua lankaa, eivätkä minun ajatukseni ole kadonneet sisältäni vielä minnekään.

Tie ajatuksiin

Tahdon nuolla sut puhtaaksi elämän kolhuista
ottaa kädestä kii ja viedä mukaan
Tahdon kaikki syntisi antaa anteeksi
ja näyttää suuntaa kohti mielenrauhaa

Kello lähestyy keskiyötä kun päätän lähteä Satamaan. Auton moottori kiroaa avaintani, jota käännän raa'asti sen lukossa. Pakkasilma raapii auton peltejä jäisillä kynsillään ja jättää konepeltiin valkoiset mustelmat käynnistään.

Suoralla tiellä valot avaavat tietä minulle ja jokainen tolppa tervehtii tuttua kuskia. Jokainen mutka kättelee lempeästi auton renkaita ja tasainen tie tuudittaa minut lapsen lailla melkein uneen.

Satamassa kannan tuomiseni sisään ja huoneista hehkuu lämpöä. Sänky on laitettu valmiiksi ja suurelle mustalle on keittiössä lasinen malja puolillaan raikasta vettä. Olen aina tervetullut.

Nämä päivät ovat minulle kiireisiä ja Satamassa saan huilahtaa. Saan kadota arjen tiukasta sylistä ja vaipua hetkeksi omiin oloihini. "Ei uusia viestejä" lukee vieläkin puhelimeni näytöllä ja pudotan kännykkäni pehmeälle peitolle. 'Eräästä' ei ole kuulunut viikkoon, eikä se oikeastaan merkitse minulle mitään. Se tieto kertoo vain, että ajattelen 'Erästä' enemmän kuin saisin.

Päivällä käyn katsomassa kotiinsa yksin jätettyä kissaa. Se huutaa kaipuutaan kun tarjoan raikasta vettä ja rapsutan korvan takaa. Omistajansa ovat lomalla ja yksi perheestä on jätetty syyllisyyttä tuntematta selän taakse. Kissa kehrää suloisen pehmeää kultalankaa ja mietin sen kohtaloa. Hylätty ja jätetty. Sille ollaan etsimässä uutta kotia ja minäkin olen pelkällä ohikulkumatkalla. Tämä pieni olento kaipaisi vain hieman hellyyttä, kiitoksella se elää.

Lumi leijailee ja sotkeentuu tummiin hiuksiini. Kävelen ja mietin suljetun oven taakse jäänyttä pientä kissaa, joka vain kaipasi lähelleen ihmistä, hellää kosketusta ja syliä, johon käpertyä tiukalle kerälle niin liki, että sydämen lyönnitkin voisi tuntea.

"Eikö me kaikki sitä haluta?" totesi kerran ystäväni. Huomaan minäkin kaipaavani, mutta pelko sisälläni on kasvanut ja selviytymyskeinot muuttuneet. Kosketuksenkaipuu on torjuttu yksineläjän arjella, jakamisentarve korvattu itsekkyydellä, toisen huomioonottaminen unohdettu omien tarpeiden alle ja rakkaudenikävä - on julminta kaikista - se on jäänyt pelon varjoon.

Pelon, joka ahnehtii minusta ja repii kehostani itselleen ravintoa. Se pelko on kavahdus toisen ihmisen sanasta tai äänetön pakeneminen toisen sielun kosketuksen alta. Illan hämyssä istun pyöreän keittiönpöydän ääressä edessäni höyryävä teemuki ja pala leipää. Kevyenä nouseva höyry tekee silmukoita ja tanssii edessäni kuin piruetteja pyörivä tanssijatar. Puhelin herää eloon ja soittaa tutun melodian, hätkähdän ja niillä kolmella askeleella, jotka harpon puhelimen luo kohtaan ajatuksen mielessäni "Eräs???".

Se kertoo työpäivästään ja kyselee kuulumisia. Sovimme jälleen näkevämme ja yön laskiessa yllemme, toivottaessamme hyvät yöt ja puhelimen valojen sammuessa keittiön pöydän ääressä istuu jälleen vanha ystäväni, Pelko. Se myhäilee mielissään partaansa haroen. Vanhaksi on jo sen tie käynyt, liian pitkään se on minua rakastajakseen kutsunut, mutta en osaa lähteä poiskaan. Vanha rakas, vanha tuttuni, vanha kumppanini, liian vanha viholliseni. Kuinka sinusta pääsee eroon!?!

Ei saa surettaa

When you were young and on your own
How did it feel to be alone
I was always thinking of games that I was playing
Tryin' to make best of my time

But only love can break your heart
Try to be sure right from the start
Yes, only love can break your heart
What if your world should fall apart

Kierrän kohmeiset käteni suuren teekuppini ympärille ja yritän saada lämpöä sinisiin sormenpäihin. Pihamaalla pakkanen samoilee tiluksillaan ja taluttaa valkoisiin pukeutunutta morsiantaan. Kotini sohvalla, kukkapeiton alla, minä jäädyn kiinni.

Kaulallani riippuu pieni kultainen sydän, joka muistuttaa minulle, että sydämeni on tallessa. Ketjussa ihollani, nyrkissä pideltäväksi ja piilossa vierailta paitani alla. Vihreän teen lempeä tuoksu leijailee ympärilläni ja minua heikottaa. Paha olo sisälläni kuplii kuin kevyesti kiehuva keitinvesi ja pääni on paineesta sumea. Mieli itkee syvistä viilloista, rikotuista unelmista ja raiskatuista muistoista, mutta pisaraakaan ei valu maahan. Kaikki minussa jäätyy kiinni.

Olen koonnut epätoivosta elämää, piirtänyt kuiskauksista tulevaisuutta ja hamunnut toivosta uskoa huomiseen. Olen kävellyt helvetistä tähän ja mitä varten? Jäätyäkseni kiinni? Katson peilistä kaulallani lepäävää kultaista sydäntä. Se on vielä tallessa, pieni kultainen sydämeni. Se on vielä tallessa ja vain se merkitsee juuri nyt kun kaikki muu jäätyy kiinni.

Se ei pelaa, joka pelkää

Jalat hakee uutta paikkaa
Missä mieli paikoilleen asettuu ja rauhoittuu
Vapaus on vaarallista, voi menettää otteitaan
Voi olla ennenaikaista kiiruhtaa kokemaan
Mut'ei kukaan voi puolestasi nähdä unta
Seikkailut on vasta aluillaan
On seistävä omilla jaloillaan, ilman tukijaa

Olen miettinyt paljon sitä minä olin ennen, mitä olen nyt ja mitä minä tahdon olla. Menneen vuoden loppupuolella maksoin kovan hinnan elämänopeista, koin konkurssin, josta selviäminen on ollut ajoittain hyvin heikon langan varassa.

Olen tarkastellut syitä, jotka johtivat minut kokoamaan sitä virheiden palapeliä, jonka paloja minä en ollut pyytänyt. Niitä syitä oli kovin vähän: lähdin sen mukaan, joka lupasi minulle taivaan ja antoi helvetin. Sidoin itseni todelta tuntuneisiin kuvitelmiin ja rakastuin hiljaisiin unelmiin. Aamun noustessa valo särki päätäni ja elämästä juomani maljat saivat minut voimaan pahoin.

Tänään muutin suuntaa. Soitin puhelun Toiseen Kaupunkiin, kävelin laiturin päähän ja odotan hyppyä tuntemattomaan. Tahdon nähdä jälleen mitä ne mustat vedet pitävät sisällään, joissa ennen uin niin tottuneesti. Ennen kuin annoin sitoa itseni.

Köyhä nainen

Etsin ymmärrystä ja kaipaan ystävää, olen tehnyt sitä monta päivää
Mun tapani liikkua kai johtaa harhaan eikä käsitä alkuunkaan
Nukkuu tai juttelee tai suutelee se on vain hetken hurmaa
Eikä kukaan voi käsittää kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää

Sun täytyy mennä, sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan
on pantu sinua varten
Tapahtui mitä vaan, se on sun elämäs eikä kenenkän muun
Kaikki mitä näät voi olla harhaa tai yhtä hyvin unelmaa
On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan

Paluuni jälkeen ovat nämä huoneet olleet kylmemmät kuin ennen. Ovet narisevat itsekkäämin kuin ennen, takapihan lumipeite lävistää silmäni kirkkaudellaan ja tavarat eivät pysy käsissäni. Sokerikko putoaa otteestani ja lattia peittyy valkoisiin kiteisiin, huolimattomasti tehty liike suistaa paperipinkan tuolilta ja arkit pillastuvat lentoon. Tämä talo on vieras minulle.

Aamuisin laitan ripsivärin ja poskipunaa. Kaulalleni lasken valkoisen helminauhan ja pukeudun säärystimiin ja hameeseen. Harjaan hiukseni, eikä minulla ole lainkaan ikävä niitä mustia. Toimitan arkeni ja hymyilen vieraille. Kauppaan kiiruhtaessani oven avaa vanha mies "kauneus ensin", säpsähdän ja näen heijastuksen itsestäni lasiovissa. Kauneus? Ei, ei tuo ole kaunista. Köyhä nainen, elonjäämiskamppailua ja selviytymistä, elämäntähteitä kasaan raapiva tyttö - ei, minussa ei ole mitään kaunista.

Mietin, olisinko juonut tarjoamaasi maljaa, jos olisin tiennyt seuraukset? Olisinko lähtenyt niille teille, jos olisin tiennyt mihin ne päättyvät? Olisinko muuttunut jos olisin tiennyt mitä nyt olen? Mietin, miksi katua menneitä, pyyhkiä elettyä elämää ja peitellä vanhoja haavoja. Mietin, miksi ikinä annoin murtaa itseni.

Ikävä minua

Tahtoisin olla se, joka olin silloin,
Kun kuollakseni halusin
Tulla sellaiseksi, kuin nyt olen
Noin tuhat vuotta taaksepäin.

Vaikee on sietää kaiken paino,
Mut siihenkin voi kasvaa kiinni.

Ei saisi ajatella näin,
Mut se ei oo ainoo, mitä teen väärin.

Launtaina soitan keskiyöllä Satamaan, "Tahdon paeta, voinko tulla?". Linja toisessa päässä kuuluu huolestunut voihkaisu ja sen jälkeen kaipaamani sanat, tottakai voit. Kiirehdin huoneesta toiseen, kerään vaatteita pussukoihin, otan tärkeimmät laukkuuni ja katoan pakkaseen, joka puree keuhkojani kuin luvaton vieras.

Yö on pitkällä ja ikävöin ystävää. Eksyn väärille kaduille, väärille poluille ja kadunlaidassa seisovat vieraat autot saavat minut hymyilemään. Eivät nämä seudut vieläkään tunnista minua, puristan rattia ja katoan päätien valoihin. Kaipaan ystävää, mutta en tiedä ketä.

Hiljaisella tiellä ei tule vastaantulijoita. Musiikki aaltoilee korvissani ja auton kylkiä nuolevat metsänreunat vetäytyvät kauemmaksi kun kaupungin valosaaste raiskaa pimeyttä ympärilläni. Tartun kännykkään ja kirjoitan. Yhdelle luon kysymyksiä, toiselle annan vastauksia. On lauantai ja koko päivän olen odottanut viestiä 'Eräältä'. Yritän vakuutella itselleni, ettei sillä ole väliä, vaikka viime vuonna vielä olikin joku, joka nyt kaipaamani viestin laittoi. Yritän todistella, etten minä tarvitse 'Eräältä' mitään- mutta pudistelen päätäni epäuskoisena. Olen valehdellut itselleni niin monta kertaa, etten enää usko itseäni.

Satamassa minulle on pedattu sänky valmiiksi, valmistettu iltapalaa ja jätetty valot päälle. Lasken kantamukseni ja ilma tuntuu jälleen kevyeltä hengittää. Päivät vierivät ja minusta pidetään huolta. Repaleiset siipeni sidotaan ja sieluani hoidetaan voitelevin puhein. Minut koristellaan kiiltävin helminauhoin ja ylistävin sanoin, tuodaan toivoa tunnottomuuteen ja halataan lämpimiksi sulattamaan jäätynyttä mieltäni.

Väsymys kirvelee silmiäni ja nukahdan pehmeisiin haavekuviini. 'Eräs' leijuu unen sinisillä lakanoilla vieressäni ja kävelee sisälle uniini. Kun kaikki vain olisi yhtä helppoa, hitaan kaunista elokuvaa, jossa kaikki järjestyy.

Tiistaina palaan valkoisiin huoneisiini. Kurkottelen ylähyllyltä kynttiläkippoa ja se putoaa otteestani osuen lattiaan särkyen pieniin siruihin. Kerään lasisia paloja lattialta ja kyyneleet kirpoavat silmiini. Tärisen ja lasisirpaleet raapivat sormiani verille. Niin elävästi syöksyvät kipu ja menneisyyden saaste mieleeni. Se tuska, jonka kävin läpi, potkii kylkiäni ja heijastaa liian teräviä kuvia verkkokalvoilleni. Muistan kuinka keräsin itseäni kasaan samalla tavalla vain joitakin kuukausia takaperin: noukin hellästi jokaista palasta syliini ymmärtäen, että rikkoutunutta ei voi ehjäksi enää saada. Ei entisenveroiseksi.

Kaikki on niin konkreettistä, tässä ja nyt. Voi luoja minulla on ikävä ystävääni. Minulla on ikävä itseäni.

Haaveita

I will stay by your side now and forever,
I will always only be in love with you.
Is it true when you say that you love me
and is it true that I'll go on?

In the day we walk together,
in the night I think of you.

Is it true when you say that you love me
and is it true that I'll go on?

I will phone your mother and ask her
if I can marry you.

I will stay by your side now and forever,
I will always only be in love with you.
Is it true when you say that you love me
and is it true that I'll go on?

'Eräs'

I'm glad you came around today
I sure need a good companion
I'm losing it but you're the same
without you I move at random

You justify, you're not afraid and
I won't feel like this forever
You wait with me, because you know
there's so much more than this before we go

Se päivä oli sateesta sakea. Syksyn tuulet repivät anteeksipyytelemättä puista lehtiä ja aurinko piilotteli taivaan takana. Taivas oli ikävästään harmaana ja pihapuun oksat kurkottelivat lämpöä kotini suojista.

Kylmänä riisuutuva sade oli kuin sirpaleita ihollani, jotka viiltelivät minua naarmuille ja upposivat lihaani vaivaa näkemättä. Makasin kuraisessa maassa tallottuna ja likaisena, tuhansilla haavoilla, joihin ylläni levottomasti liikehtivät tuimakasvoiset pilvet sylkivät halveksuntaansa. Se ei ollut kaunein mahdollinen alku, mutta se oli alku.

'Eräs' seisoi vieressäni ja odotti kanssani sateen loppua. Se puhui ja kertoi, perusteli ja kuunteli. Teki sanoistaan tiheän peitteen, jonka läpi ei sade enää päässyt minua pahoinpitelemään. Sen kevyt läsnäolo siveli hitaasti haavojeni yli, lempeästi ja hellästi, kuin peläten minun rikkoutuvan. Minun, joka olin jo tuhansina säpäleinä sen jaloissa. Se kumartui puoleeni kun eniten sitä tarvitsin, mutta vetäytyi ajatuksiinsa kun olisin tahtonut sitä kipeimmin. Viisas mies, ajattelin hiljaa mielessäni, se osasi lukea minusta enemmän kuin kirjoitin.

En ole vastannut 'Eräälle' hetkeen, en tarttunut sen kysymyksiin enkä palannut keskustelujen virtaaville lähteille. Päivällä siltä on jälleen tullut viesti ja puhumme koko illan, yön ja seuraavan aamun. "Hyvää huomenta" toivotan sille hymyillen ja huomaamme kuinka aika on jälleen saanut itselleen siivet. Katselen ylläni liihottavia ajanlintuja, joiden siiveniskujen tahtiin sydämeni läpättää 'Erään' vakaville ajatuksille avioliitosta ja onnesta.

Pysähdyn hetkeksi paikalleni ja katselen maisemaa. Helmikuinen ilta, järven pinta jäätynyt kantavaksi maaksi, jolle hetken verran voisi kuvitella rakentavansa jotain pysyvää. Pinnan alla makaava salaisuus peitelty suloisesti valkoisella lahjapaperilla ja kaukaisuudessa siintävä metsänraja kuin mustaa silkkinauhaa paketoimaan tämän kauneuden. Taivas kaartuu ylläni kuin sielun mustin ydin, jonka nielusta kuu paljastaa minulle kauniit kasvonsa kokonaisuudessaan. Kaulallaan tuo näky kantaa tuhansien tähtien säihkyvää nauhaa ja lanteillaan sillä on mustasta tyllistä ommeltu hame, jonka helma heilahtelee puiden latvoissa tuulen tanssittaessa arvokasta daamiaan. Näky on hurmaava kuin oman sielun pieni salaisuus, jonne tallettaa tämä pieni muisto pienessä paketissaan.

Kävelen eteenpäin ja aika pysähtyy. Ei ole kuin ympäröivä kauneus ja tuulen hiljainen kuiskaus, joka muistuttaa jäälasin alle säilötystä salaisuudestaan ja harhakuva raottaa viettelevästi muhkeaa helmaansa. Mikään tästä ei ole todellista ja muistathan: "aina" ja "ei koskaan" ovat sanoja, joihin ei kannata kiintyä liiaksi.

Etäisyyksiä

You see life is crazy thing
There'll be good times
And there'll be bad times
And everything in between
And I don't know which ways it's gonna go

Oh we're a little closer now
In finding what life's all about
Yeah I know you just can't stand it
When things don't go your way
But we've got no control over what happens anyway

Viime päivinä olen tahtonut kirjoittaa 'Eräästä' tai kertoa lumisateeksi hajoavasta taivaasta. Kirjoittaa siitä tunnemassasta, joka laajenee sisälläni ilman rajoja tai vain pistää ylös muistista katoavia päiviä, mutta mikään ajatuksistani ei taivu yksinkertaisiksi sanoiksi. Ajatukseni luistelevat kuin pitkin jäätynyttä järvenpintaa heijastellen kauniita kasvojaan jääpeiliin antamatta itsestään verkkokalvoille tallentuvia kuvia. Ne eivät pysähdy kertoakseen synnystään tai elostaan, ajatukset - ne vain liihottavat sisään ja ulos.

Koko päivän katselen verhojen välistä kurkistellen pitsistä lumihuntua, joka peittelee maata. Lämmitän karjalanpiirakoita ja kaadan lasiin punaista mehua, jonka läpiantava väri hajoaa kymmeniin eri punaisen sävyihin lasin pinnasta valkoisille seinilleni. Olohuoneessa puhelin soi ja katsahdan kelloon, yhdeksän, kuka siellä soittaa tähän aikaan? Samassa hetkessä tartun puhelimeen ja näytössä vilkkuu iloisesti "Etä soittaa", suljen silmäni ja räpäyksessä puntaroin vaihtoehtojani. Nämä ovat puheluita, joihin tahtoo samanaikaisesti vastata ja olla vastaamatta.

Etä kyselee päivästäni ja syventää tiedusteluretkiään elämääni. Kuukausia valunut välistämme ja voimme hypätä niiden mukaan etäisyyttä tuntematta. Se kertoo ikävöineensä ja suljen silmäni. Älä mene sinne, mutta se menee vastusteluistani huolimatta. Se katoaa muistojen kesäisiin päiviin ja kun se kertoo istuvansa olohuoneensa sohvalla tänään yksin, tiedän ettei se ole yksin, ei kokonaan. Sen luona on jälleen se vuosien takainen minä, jota se piti aina pienenä prinsessanaan ja jonka elämä oli kirjoitettu satukirjan sivuille valkoisine pitsiunelmineen ilman tarinoiden mörköjä.

Se näkee minussa yhtä aikaa sen vaaleanpunaisen unelman onnesta ja täydellisyydestä, mutta se näkee myös sen kaupunkin valoissa kylpevän naisen, joka kääntää katseita ja saa kylmät kadut antautumaan korkokenkiensä alle pehmeästi painuvaksi patjaksi, joka levittäytyy eteeni kuin halpa huora. Huokaan syvään, enkä tiedä kumpaa sen mielikuvista muistuttaisin enemmän.

Sen utuiset lauseet sykkivät sähköimpulsseina maan äärilaidalta puhelimeni kaiuttimeen ja minä hengitän sen huokailemaa sumua sisuksiini. Se keuhkoihini pyrkivä katku saa minut haukkomaan happea. Sen sanat on aina tehneet sen - kietoutuneet kaulalleni kuin kerä rautalankaa kuristaen kurkkuani. Sitten se palaa unelmiensa painavan lämpimistä kesäpäivistään takaisin nykyhetkeen ja on viivähtävästi piittaamaton sille vieressään istuvalle prinsessalle ja sanoo: "kyllä mä tiedän, että sä oot hajoamassa". Sen sanat on aina tehneet sen - kun en saa enää happea se katkoo jokaisen rautalangan säikeen, katsoo punertunutta kaulaani ja kertoo kuinka kaikki tulee olemaan hyvin, vielä joskus.

Kuuntelen sen luomia kuvia menneisyydestä ja ahdistun niistä synkistä väreistä. Pyydän sitä lopettamaan ja se ei vieläkään ymmärrä mitä minä tahdon tilalle. Kummallista, olemme niin samanlaisia, että tavoitamme jokaisen piirteemme keskellämme, välissämme, mutta yhteisillä linjoilla emme pysty kulkemaan. Kierrämme samoja planeettoja, palvomme samoja jumalia, mutta kahta samanlaista tähteä ei mahdu samaan avaruuteen.

Siksi se ei ymmärrä, miksi minä puhelumme jälkeen juoksen itseni sinisen yötaivaan alla tainnoksiin. Miksi minä en kerro sille kaikkea nykyhetkestä tai miksi käsken sen olemaan hiljaa. Eikä se ymmärrä miksi minä en enää soita takaisin sen vastaamatta jääneeseen puheluun.

onnellinen, mutta

Sulje päivät rasiaan
Oot liian kevyt kantamaan
Jätä taakse kaikki muu
Jos saavun, lähdetkö mukaan
Oot hauraampi kuin milloinkaan

Vien, vien täältä pois
Kauniimpi olet kuin koskaan
Vien, vien sinut pois
Minne vain unelmat johtaa

Jo kertonut oon tarinat
On muistot liian painavat
On aika päästää kahleistaan
Jos hyppään, osaanko lentää
Taakse jätän, taakse jää

Kolmosen iltauutisissa luetaan rumia sanoja lamasta. Kerrotaan uutisia kaukaisuudesta ja näytetään kuvia ihmisten julmuudesta. Luodaan uhkakuvia ja näytetään toteen ennusteita. Tuo törky ja saaste yrittävät kammeta sisälle kotini lämpöön ja minä suljen television.

Sisälläni perhoset aukovat siipiään ja satakielet laulavat heleällä äänellään kuiskauksia paremmista ajoista. Höyhenen kevyt ajatuksenlento saa minut kuvittelemaan edessäni paremman maailman ja ulkona paukkuva pakkanen ei pääse kylmillä kourillaan jäädyttämään minua kiinni, sillä minä olen onnellinen.

Mutta sitten on päiviä, joina suljen puhelimen ja nukun. Nukun pois väsymystä, joka istuu rintani päällä matalasti nauraen. Teen ajatuksistani viiltäviä teriä, jotka rouhivat paloja toivostani ja tahraavat valutetulla epätoivolla uskoni huomiseen. Pahoinpitelen itseäni liioittelemalla ja syöksemällä itseni väheksymiseen. Harjoitan väkivaltaa mieltäni kohtaan ja pakenen paikalta syyllisen tavoin kaatamalla nieluuni valheellisen lohdun punaiseen kuoreensa kätkettynä, mikä auttaa minut jälleen nukahtamaan.

Mitä minä oikein luulin? Tottakai ne murheet ja eletyt päivät saavat minut kiinni jos hidastan. Painan pääni suuren mustan kiiltävän turkkiin ja lupaan voida paremmin. Huomenna minä voin taas paremmin.

Unohdusta

Hassua, kuinka kaikki katoaa. Kuinka aika katoaa ja muistot haalistuvat. Kuinka vanha tuttu ei tervehdi vastaantulijaa tai katuun ei jää jälkiä kävelijän kengän pohjista.

Pitkästä aikaa kävelin pitkin kaupunkia pipo melkein silmillä ja suuri musta rinnallani. Ohi ajanut taksikuski ei enää nostanut kättään nähdessään minut, vanha tuttu ei enää huutanut perääni eikä toinen katsonut minun kasvoihini. Kuljin pitkin katuja kuin näkymätön näillä mailla.

Mihin on kadonnut sen tutun taksikuskin vilkutus? Minä kyllä muistan kuinka se vilkautti kesän lämpimässä aamuyössä minulle valojaan kävellessäni minihameessa kotiinpäin. "Täällä huolehditaan omista" se joskus sanoi. Mihin on kadonnut sen vanhan tuttavan tervehdys? Minä kyllä muistan kuinka se tarjosi aina kahvit ja kertoi raskaasta työpäivästään minut nähdessään. Mihin on kadonnut sen tutun hymy ja kuulumisten kyselyt, jonka takin autoin työpäivän päätteeksi päälleen? Muistan lähikaupan oven edessä seisovan valkoisen auton ja kiiruhdan ovista ulos. Muistan sen kuskin himokkaat silmät ja ajatukset, jotka yrittivät riisua minua saastaisilla mietteillään. Se kuski ei muista ajatuksiaan, eikä se muista minuakaan.

Kaduilta korkokenkieni jäljet ovat huuhtouneet rankkasateiden pieksännässä katuviemäriin, huulipunani paikallisten kahviloiden laseista on pesty tuhansia kertoja pois ja tarjoiltu uutta juotavaa vieraille huulille. Ääneni on peittynyt kymmenien keskustelujen alle ja kasvoni unohtuneet satojen vastaantulijoiden massaan.

Ei tämä kaupunki enää muista minua vaikka minä muistan niin paljon. Unohduksen terävät kynnet repivät ihoani hajalle ja tarttuu kurkkuuni yrittäen tukahduttaa eletyt kuvat. Miksi minunkin pitäisi kadottaa vaikka muut unohtavatkin?