Unohdusta

Hassua, kuinka kaikki katoaa. Kuinka aika katoaa ja muistot haalistuvat. Kuinka vanha tuttu ei tervehdi vastaantulijaa tai katuun ei jää jälkiä kävelijän kengän pohjista.

Pitkästä aikaa kävelin pitkin kaupunkia pipo melkein silmillä ja suuri musta rinnallani. Ohi ajanut taksikuski ei enää nostanut kättään nähdessään minut, vanha tuttu ei enää huutanut perääni eikä toinen katsonut minun kasvoihini. Kuljin pitkin katuja kuin näkymätön näillä mailla.

Mihin on kadonnut sen tutun taksikuskin vilkutus? Minä kyllä muistan kuinka se vilkautti kesän lämpimässä aamuyössä minulle valojaan kävellessäni minihameessa kotiinpäin. "Täällä huolehditaan omista" se joskus sanoi. Mihin on kadonnut sen vanhan tuttavan tervehdys? Minä kyllä muistan kuinka se tarjosi aina kahvit ja kertoi raskaasta työpäivästään minut nähdessään. Mihin on kadonnut sen tutun hymy ja kuulumisten kyselyt, jonka takin autoin työpäivän päätteeksi päälleen? Muistan lähikaupan oven edessä seisovan valkoisen auton ja kiiruhdan ovista ulos. Muistan sen kuskin himokkaat silmät ja ajatukset, jotka yrittivät riisua minua saastaisilla mietteillään. Se kuski ei muista ajatuksiaan, eikä se muista minuakaan.

Kaduilta korkokenkieni jäljet ovat huuhtouneet rankkasateiden pieksännässä katuviemäriin, huulipunani paikallisten kahviloiden laseista on pesty tuhansia kertoja pois ja tarjoiltu uutta juotavaa vieraille huulille. Ääneni on peittynyt kymmenien keskustelujen alle ja kasvoni unohtuneet satojen vastaantulijoiden massaan.

Ei tämä kaupunki enää muista minua vaikka minä muistan niin paljon. Unohduksen terävät kynnet repivät ihoani hajalle ja tarttuu kurkkuuni yrittäen tukahduttaa eletyt kuvat. Miksi minunkin pitäisi kadottaa vaikka muut unohtavatkin?