Tie ajatuksiin

Tahdon nuolla sut puhtaaksi elämän kolhuista
ottaa kädestä kii ja viedä mukaan
Tahdon kaikki syntisi antaa anteeksi
ja näyttää suuntaa kohti mielenrauhaa

Kello lähestyy keskiyötä kun päätän lähteä Satamaan. Auton moottori kiroaa avaintani, jota käännän raa'asti sen lukossa. Pakkasilma raapii auton peltejä jäisillä kynsillään ja jättää konepeltiin valkoiset mustelmat käynnistään.

Suoralla tiellä valot avaavat tietä minulle ja jokainen tolppa tervehtii tuttua kuskia. Jokainen mutka kättelee lempeästi auton renkaita ja tasainen tie tuudittaa minut lapsen lailla melkein uneen.

Satamassa kannan tuomiseni sisään ja huoneista hehkuu lämpöä. Sänky on laitettu valmiiksi ja suurelle mustalle on keittiössä lasinen malja puolillaan raikasta vettä. Olen aina tervetullut.

Nämä päivät ovat minulle kiireisiä ja Satamassa saan huilahtaa. Saan kadota arjen tiukasta sylistä ja vaipua hetkeksi omiin oloihini. "Ei uusia viestejä" lukee vieläkin puhelimeni näytöllä ja pudotan kännykkäni pehmeälle peitolle. 'Eräästä' ei ole kuulunut viikkoon, eikä se oikeastaan merkitse minulle mitään. Se tieto kertoo vain, että ajattelen 'Erästä' enemmän kuin saisin.

Päivällä käyn katsomassa kotiinsa yksin jätettyä kissaa. Se huutaa kaipuutaan kun tarjoan raikasta vettä ja rapsutan korvan takaa. Omistajansa ovat lomalla ja yksi perheestä on jätetty syyllisyyttä tuntematta selän taakse. Kissa kehrää suloisen pehmeää kultalankaa ja mietin sen kohtaloa. Hylätty ja jätetty. Sille ollaan etsimässä uutta kotia ja minäkin olen pelkällä ohikulkumatkalla. Tämä pieni olento kaipaisi vain hieman hellyyttä, kiitoksella se elää.

Lumi leijailee ja sotkeentuu tummiin hiuksiini. Kävelen ja mietin suljetun oven taakse jäänyttä pientä kissaa, joka vain kaipasi lähelleen ihmistä, hellää kosketusta ja syliä, johon käpertyä tiukalle kerälle niin liki, että sydämen lyönnitkin voisi tuntea.

"Eikö me kaikki sitä haluta?" totesi kerran ystäväni. Huomaan minäkin kaipaavani, mutta pelko sisälläni on kasvanut ja selviytymyskeinot muuttuneet. Kosketuksenkaipuu on torjuttu yksineläjän arjella, jakamisentarve korvattu itsekkyydellä, toisen huomioonottaminen unohdettu omien tarpeiden alle ja rakkaudenikävä - on julminta kaikista - se on jäänyt pelon varjoon.

Pelon, joka ahnehtii minusta ja repii kehostani itselleen ravintoa. Se pelko on kavahdus toisen ihmisen sanasta tai äänetön pakeneminen toisen sielun kosketuksen alta. Illan hämyssä istun pyöreän keittiönpöydän ääressä edessäni höyryävä teemuki ja pala leipää. Kevyenä nouseva höyry tekee silmukoita ja tanssii edessäni kuin piruetteja pyörivä tanssijatar. Puhelin herää eloon ja soittaa tutun melodian, hätkähdän ja niillä kolmella askeleella, jotka harpon puhelimen luo kohtaan ajatuksen mielessäni "Eräs???".

Se kertoo työpäivästään ja kyselee kuulumisia. Sovimme jälleen näkevämme ja yön laskiessa yllemme, toivottaessamme hyvät yöt ja puhelimen valojen sammuessa keittiön pöydän ääressä istuu jälleen vanha ystäväni, Pelko. Se myhäilee mielissään partaansa haroen. Vanhaksi on jo sen tie käynyt, liian pitkään se on minua rakastajakseen kutsunut, mutta en osaa lähteä poiskaan. Vanha rakas, vanha tuttuni, vanha kumppanini, liian vanha viholliseni. Kuinka sinusta pääsee eroon!?!