Ikävä minua

Tahtoisin olla se, joka olin silloin,
Kun kuollakseni halusin
Tulla sellaiseksi, kuin nyt olen
Noin tuhat vuotta taaksepäin.

Vaikee on sietää kaiken paino,
Mut siihenkin voi kasvaa kiinni.

Ei saisi ajatella näin,
Mut se ei oo ainoo, mitä teen väärin.

Launtaina soitan keskiyöllä Satamaan, "Tahdon paeta, voinko tulla?". Linja toisessa päässä kuuluu huolestunut voihkaisu ja sen jälkeen kaipaamani sanat, tottakai voit. Kiirehdin huoneesta toiseen, kerään vaatteita pussukoihin, otan tärkeimmät laukkuuni ja katoan pakkaseen, joka puree keuhkojani kuin luvaton vieras.

Yö on pitkällä ja ikävöin ystävää. Eksyn väärille kaduille, väärille poluille ja kadunlaidassa seisovat vieraat autot saavat minut hymyilemään. Eivät nämä seudut vieläkään tunnista minua, puristan rattia ja katoan päätien valoihin. Kaipaan ystävää, mutta en tiedä ketä.

Hiljaisella tiellä ei tule vastaantulijoita. Musiikki aaltoilee korvissani ja auton kylkiä nuolevat metsänreunat vetäytyvät kauemmaksi kun kaupungin valosaaste raiskaa pimeyttä ympärilläni. Tartun kännykkään ja kirjoitan. Yhdelle luon kysymyksiä, toiselle annan vastauksia. On lauantai ja koko päivän olen odottanut viestiä 'Eräältä'. Yritän vakuutella itselleni, ettei sillä ole väliä, vaikka viime vuonna vielä olikin joku, joka nyt kaipaamani viestin laittoi. Yritän todistella, etten minä tarvitse 'Eräältä' mitään- mutta pudistelen päätäni epäuskoisena. Olen valehdellut itselleni niin monta kertaa, etten enää usko itseäni.

Satamassa minulle on pedattu sänky valmiiksi, valmistettu iltapalaa ja jätetty valot päälle. Lasken kantamukseni ja ilma tuntuu jälleen kevyeltä hengittää. Päivät vierivät ja minusta pidetään huolta. Repaleiset siipeni sidotaan ja sieluani hoidetaan voitelevin puhein. Minut koristellaan kiiltävin helminauhoin ja ylistävin sanoin, tuodaan toivoa tunnottomuuteen ja halataan lämpimiksi sulattamaan jäätynyttä mieltäni.

Väsymys kirvelee silmiäni ja nukahdan pehmeisiin haavekuviini. 'Eräs' leijuu unen sinisillä lakanoilla vieressäni ja kävelee sisälle uniini. Kun kaikki vain olisi yhtä helppoa, hitaan kaunista elokuvaa, jossa kaikki järjestyy.

Tiistaina palaan valkoisiin huoneisiini. Kurkottelen ylähyllyltä kynttiläkippoa ja se putoaa otteestani osuen lattiaan särkyen pieniin siruihin. Kerään lasisia paloja lattialta ja kyyneleet kirpoavat silmiini. Tärisen ja lasisirpaleet raapivat sormiani verille. Niin elävästi syöksyvät kipu ja menneisyyden saaste mieleeni. Se tuska, jonka kävin läpi, potkii kylkiäni ja heijastaa liian teräviä kuvia verkkokalvoilleni. Muistan kuinka keräsin itseäni kasaan samalla tavalla vain joitakin kuukausia takaperin: noukin hellästi jokaista palasta syliini ymmärtäen, että rikkoutunutta ei voi ehjäksi enää saada. Ei entisenveroiseksi.

Kaikki on niin konkreettistä, tässä ja nyt. Voi luoja minulla on ikävä ystävääni. Minulla on ikävä itseäni.