Sinä sanoit: ”Kaikki on ihan ok”
Minä tiesin: armasta ahdistaa
Sinä lähdit ottamaan etäisyyttä
maistamaan maailmaa
minä olen täällä ja pitelen paikkaa
jos maailma sua paleltaa
Tule mun luo
tyynnytä tuulesi tuimimmat nuo
hivenen lämpöä syliisi suo
tule mun luo
Pakkasherra on astellut kaupunkiin ja valkoiseen pukeutuneen morsiamensa käsipuolessa se kulkee ylväästi astellen pitkin katuja. Läheisen liikerakennuksen seinässä punaisena hohkaavat numerot huutavat pimeyteen -22 ja kyllähän minä sen jo tiesin kun kaivoin sormiani syvemmälle taskuihin.
Kadut ovat hiljentyneet aamuyön pimeyteen, vain kaupungin pääkadun jouluvalot tuovat keltaisen kelmeän hehkun pakkasyöhön, jonka läpi minä kävelen. Välillä hidastellen, ihmetellen tai pysähdellen kauppojen ikkunoita tutkimaan. Kello 03:00 olen ainoa hereillä oleva tässä pienessä kaupungissa, joka on sulkeutunut pakkaselta lämpimään joulua odottavien perheiden lämpimiin huoneisiin.
Minun sisältäni ei samanlaista lämpöä löydy. Sieluni on jäätymässä kiinni ja vain sydämen pieni hehku pitää elämää virtaamassa tässä antautuneessa kehossa. Aika on juoksemassa loppuun ja huomaan olevani umpikujassa, josta en löydä huutamallakaan pois. Vastaanotolla lääkäri ei katsokaan minuun, ei se kuule eikä näe kuinka elämänhaluni hiipuu hiljalleen kuin talvipakkaseen jäätyvä ruusu, taipuen kuormansa alla. En minä ruusun kauneutta ole koskaan omannut, mutta yhtä heikoksi minä tunnen itseni tämän armottomuuden alla, joka saa minut lyötyä maahan. Ja minä olen liian väsynyt enää nousemaan ylös pelastaakseni itseni.
Minä tunnen putoavani. Olemattomuuteen. Kadotukseen. Hiljaisuuteen. Sieluni on nukahtanut, mieleni turtumassa pahaan oloonsa ja tunteet jäätyneet kiinni. Minusta ei ole jäljellä kuin kuori, joka on välinpitämätön sydämen lyödessä viimeisiä lyöntejään. Ehkä sen kuuluukin mennä näin.
