Mitä on jäljellä?

Sinä sanoit: ”Kaikki on ihan ok”
Minä tiesin: armasta ahdistaa

Sinä lähdit ottamaan etäisyyttä
maistamaan maailmaa
minä olen täällä ja pitelen paikkaa
jos maailma sua paleltaa

Tule mun luo
tyynnytä tuulesi tuimimmat nuo
hivenen lämpöä syliisi suo
tule mun luo

Pakkasherra on astellut kaupunkiin ja valkoiseen pukeutuneen morsiamensa käsipuolessa se kulkee ylväästi astellen pitkin katuja. Läheisen liikerakennuksen seinässä punaisena hohkaavat numerot huutavat pimeyteen -22 ja kyllähän minä sen jo tiesin kun kaivoin sormiani syvemmälle taskuihin.

Kadut ovat hiljentyneet aamuyön pimeyteen, vain kaupungin pääkadun jouluvalot tuovat keltaisen kelmeän hehkun pakkasyöhön, jonka läpi minä kävelen. Välillä hidastellen, ihmetellen tai pysähdellen kauppojen ikkunoita tutkimaan. Kello 03:00 olen ainoa hereillä oleva tässä pienessä kaupungissa, joka on sulkeutunut pakkaselta lämpimään joulua odottavien perheiden lämpimiin huoneisiin.

Minun sisältäni ei samanlaista lämpöä löydy. Sieluni on jäätymässä kiinni ja vain sydämen pieni hehku pitää elämää virtaamassa tässä antautuneessa kehossa. Aika on juoksemassa loppuun ja huomaan olevani umpikujassa, josta en löydä huutamallakaan pois. Vastaanotolla lääkäri ei katsokaan minuun, ei se kuule eikä näe kuinka elämänhaluni hiipuu hiljalleen kuin talvipakkaseen jäätyvä ruusu, taipuen kuormansa alla. En minä ruusun kauneutta ole koskaan omannut, mutta yhtä heikoksi minä tunnen itseni tämän armottomuuden alla, joka saa minut lyötyä maahan. Ja minä olen liian väsynyt enää nousemaan ylös pelastaakseni itseni.

Minä tunnen putoavani. Olemattomuuteen. Kadotukseen. Hiljaisuuteen. Sieluni on nukahtanut, mieleni turtumassa pahaan oloonsa ja tunteet jäätyneet kiinni. Minusta ei ole jäljellä kuin kuori, joka on välinpitämätön sydämen lyödessä viimeisiä lyöntejään. Ehkä sen kuuluukin mennä näin.

Tämä ihminen.

Askeleet tavaavat tuttua asfalttia ja kyyneleet kihoavat silmiin. Salaa ihmisiltä, minä kuitenkin itken elämääni kaikkien nähden, kenenkään katsomatta. Jokaisella omat huolensa ja kiireensä, jotka estävät näkemästä ohikulkevaa ventovierasta, jota elämä ruoskii ja saa taipumaan kättensä alle.

Minä itken pois vuosien tuskaa ja pahaa oloa, eikä se sillä helpota. Ei se helpota Valeen soitolla, jolle minä puhun kylmin, kaikuvin sanoin ja se kertoo kaipaavansa nauruani. Me puhumme kaksi tuntia putkeen, se kuunteee ja yrittää ymmärtää. Se nostaa minut takaisin jaloilleni ja viivähtää hetken vierelläni tarkistaen, että minä huomennakin vielä siinä seisoisin - tukevasti jaloillani. Se antaa minulle tilaa hengittää kun happi loppuu koko päälleni kaareutuvan taivaan alta ja päältä. Se on ehkä ainoa, joka voi puhua minut kävelemään takaisin elämään.

Viimeisissä sanoissa ennen linjan katkeamista Vale toteaa, "en minäkään jaksaisi jos koko elämääni kantaisin omilla harteillani ilman luotettavia ystäviä tukipilareina" ja voin vain kuvitella kuinka se halaisi jos olisi 100 kilometriä lähempänä minua. Niin, milloin minusta tuli oman elämäni orja? Milloin minä suitsin elämäni niin tiukkaan käsiini, että ne ohjat kasvoivat kiinni ihooni? Milloin minusta tuli tämä ihminen?

Ohikiitävää.

If you go now, I'll understand
If you stay, hey, I've got a plan
We're gonna make a memory
You wanna steal a piece of time
You can sing the melody to me
And I can write a couple of lines

You wanna make a memory?

If you don't know if you should stay
And you don't say what's on your mind
Baby just breathe
There's nowhere else tonight we should be

Musta henkäys puhaltaa öiseltä pihalta sisään avoimesta oviaukosta. Lasken kantamukset eteiseen ja talo on hiljainen kuin uinuva kehto. Vain muutama tunti aiemmin se oli täynnä vieraan hengitystä, askelia ja läsnäoloa. Se oli täynnä ohikulkumatkalla olevaa kulkuria.

Tuo kulkuri tuli elämääni vähäeleisesti ja esitteli itsensä "Rentuksi". Se puhui rakkaudesta ja yhdisti minut ajatuksiensa sinisiin siipiin ja lensi läpi unelmien. Minä jäin maan vangiksi katsomaan kyynisyyden mailtani sen hurmiollista lentoa ja huokaisin raskaasti. Kulkuriksi syntynyt ei ymmärrä tällaisen tytön iloja tai suruja, pelkoja eikä rohkeutta, mutta sen sanoissa kaikui välittäminen, kiihko ja raastava rakkaus, joka roihahtaisi liekkiin jos antaisin mahdollisuuden, jota se niin pitkään oli minulta karttanut.

Kunnes eräänä iltana se seisoi vieressäni ja minä lupasin viedä sen pois. Se astui sisään ovesta hiljaiseen talooni, joka ei narissut nyt vanhuuttaan eikä katkeruuttaan. Nämä huoneet toivottivat tervetulleeksi tulijan, joka löysi paikkansa sohvan syleilystä, keittiön pannukakun tuoksuisien lautasten ääreltä ja hiljaisten kysymysten luota, joita ei koskaan esitetty.

Luonani se asui neljä päivää ja kolme yötä. Ja sitten se oli poissa. Ja kun minä palasin takaisin yksin kotiin, laskin kantamukseni eteiseen ja takanani avoimesta ovesta kulki ohitseni viipyvä yön kuiskaus, jokin minussa kaipasi. Keittiössä tiskialtaan reunalla oli sen kahvimuki, josta se viimeksi oli kupillisensa juonut. Makuuhuoneen lakanoissa tuoksui sen iho. Ja sohvalla tyynyt oli siinä järjestyksessä, johon hän oli ne jättänyt.

Katsoin tätä näkymää haikeana, tästä minä olisin pitänyt kiinni - jos se olisi riittänyt. Enkä minä sinä yönä pessyt tiskejä, jotta se muki, josta hän oli juonut, löytyisi vielä aamullakin samasta kohtaa.

1+1=2 syytä

Nyt on elokuu, oon kuivilla, ei kiinnosta
Nyt on elokuu, oon kuivilla mä sinusta
Isä sanoi: ”Älä koskaan mene retkuun katuroskaan”
Nyt oon kuivilla susta

Äiti sanoi: ”Poika nätti, aina kaikkeen tytöt jätti”
Nyt oon kuivilla susta

Hyvää matkaa
Mä oon kuivilla susta

Syksy on päivän päässä. Aamuyöt ovat kesän yöttömistä öistä hiipineet mustana huutaviin luoliin ja viimeiset tunnit ennen aamunsarastusta paljastavat miljoonat tähdet synkässä yössä. Kaupunki on nukahtanut huokailevaan yöhön ja sen sykkeen hengitys näkyy kalpean keltaisten katuvalojen keilassa keimailevana usvana.

Kadut ovat tyhjänä kun kävelen läpi yön ja minä nautin. Hengitän vapautta olla, liikkua ja tuntea ilman sitoumuksia. Minun on hyvä olla. Aamu ei sarasta vielä hetkeen ja uneliaat talot kehräävät kosteisilla nurmipedeillään sulkien asukkinsa turvalliseen lämpöön.

Huomaan eläväni elokuuta ja olevani kaukana Sinusta. Se tie näytti niin petolliselta aloittaessani, mutta perille olen päässyt. Selkäni takaa vanha tuttu kulkeutuu elämääni lapsuudesta kertoen muistavansa minut ja ensisuudelmansa ruusupensaan takana kesken kauniin talvipäivän. Minäkin muistan sen pojan, jolla oli lempeä luonto ja kärsivällinen katse. Ehkä minun ei tarvitsekaan tätä matkaani Sinun kanssasi päättää tyhjyyteen. Voin muistaa sinut ja yhteisen aikamme, kuten minä muistan elämäni monivivahteiselta taipaleelta niin monta muutakin asiaa ja kaunista muistoa. Kuin niitty, jossa tuhannet toistaan kauniimmat muistot kukkivat ohdakkeiden ja piikkivartisten ruusujen rinnalla. Niin minun tulisi yhteinen aikamme muistaa, niin minun tulisi sitä kunnioittaa ja osaksi muistojani hyväksyä.

On aika jatkaa tätä matkaa, tiellä, joka tuntuu minusta juuri nyt hyvältä kulkea.

Harri

Oh, take your time... Don't live too fast,
Troubles will come and they will pass.
You'll find a woman and you'll find love,
And don't forget that,
There is someone up above.

And be a simple kind of man.
Be something you love and understand.
Baby be a simple kind of man.

Se katsoo minua suru silmissään. Jokin sen vihreissä silmissä saa minut hukkumaan melankolian peilityynen pinnan alle. Hitaasti, vaipuen, ehjää rikkomatta pohjattomaan syvyyteen. Sen sanoissa ei soinnu ikävä eikä suru, enkä minä ymmärrä miksi sen katseessa elää silti suunnaton haikeus.

Yöt se puhuu kanssani. Kertoen itsestään menneiltä vuosilta ja eletyiltä päiviltä. Ymmärrän sitä kuunnellessani miksi se on joutunut maksamaan sanoistaan. Se ei osaa verhota niitäkään ajatuksiaan, jotka kaipaisivat alastomuutensa ympärille lämpimän peiton, joka suojaisi sen puhtautta kylmältä maailmalta. Sillä sitä se on, uskomattoman puhdas. Kuin koskematon hanki helmikuun aamuna. Elämä ei ole sitä rikkonut eikä kaatanut taakkaansa kannettavaksi. Niin hauras se on. Eikä se hanki kestäisi minun painoani yllään.

Tällaisina iltoina minä istun sen kanssa ja me juttelemme. Kello käy aamuyötä ja sanat virtaavat välillämme kuin keväinen puro, niin kapeana, mutta eloisana ja vallattomana. Tällaisina öinä minä palaan niihin hiljaisiin aamuyön hetkiin kun kävelin tämän kaupungin katuja unelman kokoisten lumihiutaleiden takertuessa mustiin hiuksiini. Kun lumi oli jättänyt alleen mustan asfaltin ja puut notkuivat taakkansa alla. Niihin kuviin kun keltaiset katulyhdyt saivat talven maistumaan toffeelta ja taivaalla loisti tähtiä laskettaviksi asti. Ja minä laskin niistä jokaisen, niitä oli paljon.

Monta kertaa

Wrap me in a bolt of lightning
Send me on my way still smiling
Maybe that's the way I should go,
Straight into the mouth of the unknown
I left the spare key on the table
Never really thought I'd be able to say
I merely visit on the weekends
I lost my whole life and a dear friend

Niin monet kerrat olen hypännyt ohitseni juokseviin mahdollisuuksiin ja tarttunut tuulia halkoviin mahdottomuuksiin. Niillä retkilläni olen menettänyt ystäviä, tehnyt muistoja, repinyt vanhoja haavoja auki, saanut rakkautta ja voittanut pelkojani.

Niin monet kerrat olen joutunut luopumaan ja itkenyt menetyksiäni, ymmärtämättä, tajuamatta, kuinka hauraita onnen hetkiäkin minä olen saanut elää. Kuinka monen kauniin taivaan yli, läpi, ali ja ohi olen sukeltanut. Kuinka monet kerrat minä olen hengittänyt rakkautta sisääni ja puhaltanut tyyneyttä, joka on rauhoittanut sieluni myrskyjä.

Viime viikkoina minä olen itkenyt menneen ikävää, nähnyt silmät suljettuani tuttuja vanhoja kasvoja, katsellut ikävissäni muistoja, joita olen elänyt ja oivaltanut kuinka minun tulee tehdä samanlaisia lisää. Kokea lisää tunteakseni, vuodattaakseni kyyneliä surusta ja onnesta, jotta tuntisin eläväni.

Elämä on repinyt minua luihin asti. Se on pirstonut sieluani ja kuljettanut minua kuin hienoista ajatusta valtamerten suurilla laineilla. Minä olen toivonut, luottanut ja rakastanut. Sitä minä taidan janota vieläkin, kaiken jälkeen.

Mennäänkö?

Kuin varkain sä veit mun sydämen
vaikka tuntenut sua en
kuin tosta vaan teit sen hymyillen
kuin varkain annan sulle sen

Vie mut minne vaan
taivaanrannan taa
yli merten seilataan
yli vuorten kahdestaan
kanssasi nähdä saan
kun yö taas peittää maan
sen hetken kanssas jaan
ihan kahdestaan
vie mut minne vaan

"No mennäänkö??" se kysyy ja yön pimeydessä tapaammekin läheisen huoltoaseman pihassa. Yö kaartaa yllemme pimeimmän hetkensä ja teemuki lämmittää käsissäni hempeästi kuin kevyt kosketus. Katson sen silmiä, liikkeitä ja levottomuutta. Siinä on jotain, mikä saa minut varovaiseksi, katsomaan askeliani tässä pimeydessä.

Se pyytää ajelulle ja ajamme läpi kaupungin aamunkoittoa palvovalle rannalle ja taivas maalailee oranssillaan aamunnousun enteitä horisonttiin. Siinä palaa sama tuli kuin minussa, sama liike velloo sen sielun rannoilla ja minä haluaisin. Jotain, jotain mikä saa minut janoamaan hetken päättymistä, pysähtymistä. Jotain, mikä muuttaisi hetken joutavaksi tai tunteettomaksi.

Sillä minä tiedän, että se tulee omasta menneisyydestään kun minä olen jo matkalla tulevaisuuteeni. Sillä on liikaa siimoja sidottuina itseensä, eikä minulla ole tarpeeksi vahvaa terää niitä leikkaamaan. Mutta yhden yön, se oli minun Kuskini ja jos se pyytäisi lähtemään, minä lähtisin.