Tämä ihminen.

Askeleet tavaavat tuttua asfalttia ja kyyneleet kihoavat silmiin. Salaa ihmisiltä, minä kuitenkin itken elämääni kaikkien nähden, kenenkään katsomatta. Jokaisella omat huolensa ja kiireensä, jotka estävät näkemästä ohikulkevaa ventovierasta, jota elämä ruoskii ja saa taipumaan kättensä alle.

Minä itken pois vuosien tuskaa ja pahaa oloa, eikä se sillä helpota. Ei se helpota Valeen soitolla, jolle minä puhun kylmin, kaikuvin sanoin ja se kertoo kaipaavansa nauruani. Me puhumme kaksi tuntia putkeen, se kuunteee ja yrittää ymmärtää. Se nostaa minut takaisin jaloilleni ja viivähtää hetken vierelläni tarkistaen, että minä huomennakin vielä siinä seisoisin - tukevasti jaloillani. Se antaa minulle tilaa hengittää kun happi loppuu koko päälleni kaareutuvan taivaan alta ja päältä. Se on ehkä ainoa, joka voi puhua minut kävelemään takaisin elämään.

Viimeisissä sanoissa ennen linjan katkeamista Vale toteaa, "en minäkään jaksaisi jos koko elämääni kantaisin omilla harteillani ilman luotettavia ystäviä tukipilareina" ja voin vain kuvitella kuinka se halaisi jos olisi 100 kilometriä lähempänä minua. Niin, milloin minusta tuli oman elämäni orja? Milloin minä suitsin elämäni niin tiukkaan käsiini, että ne ohjat kasvoivat kiinni ihooni? Milloin minusta tuli tämä ihminen?