Huomioita elämästä

Olohuoneen perimmäisessä nurkassa seisova jalkalamppu luo valokehällänsä outoa lämpöä tähän hiljaiseen taloon. Tässä pysähtyneessä tilassa ei edes ajatus liiku ilman lupaa, mutta päivällä paistetun omenapiirakan tuoksu, raukeana lattialla venyttelevän suuren mustan pitkät huokaukset ja vehreän kultaköynnöksen lattiaa tavoittelevat kärjet kertovat tämän talon sisältävän Elämää.

Iltapäivällä kahlaan kymmeniä vuokraleffoja valitakseni kaksi, joista toinen osoittautuu mauttomaksi ajanhaaskaukseksi ja seuraava kertoo oudolla tavalla elämästä. Ei siitä mitä minä elän, mutta elämästä. Lopputekstien vierähtäessä mustaan ruutuun nousen pullean sohvani lämpöisestä sylistä ja kaivaudun sinertävän peitteeni alta kipristellen varpaitani kylmällä lattialla.

Ulkona on pimeää ja yöpakkanen nipistelee poskiani kuin silloin lapsena tehdessämme ystävän kanssa jäähevosia, joilla voisimme ratsastaa unien ja unelmien sinisiin toiveisiin. Eivät ne ratsut meitä koskaan selässään kauaksi kantaneet tai ehkä ne veivätkin, pidemmälle ja korkeammalle kuin koskaan olen ymmärtänytkään. Se ymmärrys vain hukkui arkiseen kyynisyyteen, pessimistisyyteen, pettymyksiin ja totuuteen. Se vajosi niiden vuosien taakan alle, jotka aikuisuus toi mukanaan haudaten lapsuuden sadunhohtoiseen arkkuun vierittäen päälle tuskallisia kokemuksia ja tiedon… niin tiedon, ettei ole. Ettei ole olemassa niitä jäähevosia, joilla voisi ratsastaa unien ja unelmien sinisiin toiveisiin.

Katson öistä taivasta ja tähdet yrittävät viiltää kärjillään läpi sinisen hunnun, joka taivaankaarta koristaa. Tästä kohtaa minä näen kaupungin valot ja vanhat talot, kirkon ja tiet, joista tunnen jokaisen nimeltä. Näen naapurin pihapensaissa lapsia varten jätetyt jouluvalot, hangella pienen pieniä jälkiä, ehkäpä talviaamuna hypähdelleen varpusen tai evästä etsineen hiiren jättämiä. Lumi natisee kenkien alla aivan kuten lapsuuteni talvina ja kadun reunassa seisovan auton ikkunat ovat kuurankukilla koristeltu. Yhden talon keittiön ikkunasta hohkaa valoa synkkään yöhön ja samasta ikkunasta tulvii mieleeni kuvia menneisyydestä.

Muistin sen keittiön pöydän ja ikkunan, ne yöt ja keskustelut, joita kävimme. Muistin maiseman, jota katsoin niin usein istuessani sen pöydän ääressä ja muistin viivähtävän katseen. Ja muistin miksi minun on niin vaikea uskaltaa. Vieläkin.

Takanani painan vanhan ulko-oven kiinni, joka hangoittelee vastaan. Niskoitteleva lukko vaatii suostuttelua ja etevästi minä olen oppinut sitä taivuttelemaan tahtooni. Eteisessä mustat korkokenkäni ovat aseteltu kahteen riviin ja hymyilen vaisusti näylle: minun uskolliset taivaltajani, jotka ovat vieneet minua taittaen satoja näkymiä, jättäen jälkensä teille ja poluille, joilla vain harvat saavat etuoikeuden kävellä. Nyt ne seisovat rivissä kuin vanhat sotilaat odottaen menneen loistonsa uusiutuvia päiviä, enkä minä tiedä uskallanko pukea niitä enää jalkaani.

Elokuvan lopputekstien aikaan suljen TV:n, lasken koneen sylistäni, haistan omenapiirakan tuoksun ja kuulen jaloissani nukkuvan suuren mustan levollisen hengityksen. Tunnen kuinka tämä hiljainen pieni taloni sykkii elämää ja puhuu kauniilla tuntemattomilla sanoillaan onnesta ja kauneudesta. Nämä seinät ovat nähneet niin paljon: ihmiselämän loiston ja sen rauniot, mutta niistä tämä pieni taloni ei muistuta. Nämä valkoiset huoneet, seinät, jotka ovat nähneet enemmän kuin minä, nämä lattiat, joilla on kävellyt enemmän ihmisiä kuin minun elämässäni, kertovat vain tarinaa mahdollisuuksista ja hauraista unelmista. Unelmista, joista voi rakentaa itselleen elämänmittaisen kehdon, johon kerätä rakkautta ja täyttymystä, joka kasvaa kiinni jokaiseen hetkeen ja jokaiseen tilaisuuteen. Jos vain antaa itsensä uskaltaa.

Päivä

Kuljen kotini huoneissa askeltaen huoneesta toiseen ja sammuttaen jäljessäni valoja. Kaivaudun paksun peittoni alle ja kuulen kuinka suuri musta hiipii sänkyni viereen ja hengähtää syvään käpertyessään kerälle pehmeälle matolle. Koko talo on peitelty kirkkaanvalkoisen lumipeitteen alle ja tuuditettu uneen. Naapurien taloissa eivät valot kajasta pihahangille eikä edes kellon täsmällinen raksutus kerro ajan kuluvan.

Silmäni ovat auki ja tunnustelen unta, joka aivan sormieni ulottuvilla leikittelee tulematta luokseni. Käännän sille kylkeni ja ajatukset juoksevat valtoimenaan mieleni lakeuksilla näyttämättä kasvojaan. Katson kellotauluun, jonka punaisena pimeydessä kirkuvat numerot huutavat 02:13. Kuuntelen uneliaassa talossa jääkapin matalaa hyrinää, suuren mustan tasaista hengitystä ja suljen hetkeksi silmäni. 04:15 Osoittaa kello kulunutta aikaa enkä tiedä olenko nukkunut sekuntiakaan.

Päivällä kävelen järvenrantaa pitkin ja harmittelen riisuttuja kuusia, joiden jykevillä käsivarsilla tämä pieni pakkanen ei riitä pitämään valkoista huntua yllä. Metsänreunaa hyväilevä jäätynyt ranta on kantanut peremmälle selkäänsä lapsia, jotka juoksevat ja leikkivät valkoisessa pumpulissa viettäen lapsuutensa unohtumattomia talvia. Kulkemillani poluilla vastaan tulee myös hiihtäjä, joka nauraa kymmenille solmuille kiertynyttä kantoa kantavalle koiralleni ja järvenjäällä takaani luistelee mies, joka jää turisemaan hetkeksi kanssani lumesta, pakkasesta ja talvesta.

Tällaisina päivinä jaksan kävellä loputtomia polkuja ja tarttua toimeen päivittäisten askareiden vaatiessa raivoisasti huomiota. Tällaisina päivinä jaksan elää tunnista toiseen vaikka yö ei ole antanut rauhaa unen leikkiessä kuurupiiloa nurkissani ja näinä päivinä jaksan pitää otteessani tavoitteet ja keinot, vaikka metsien kiviä ja puita painava pakkanen ei auta verhoilemaan näkymää valkoisella puuterillaan. Sillä tällaisina päivinä minä muistan paremmin kuin muina hetkinä kulkevani elämässäni niitä teitä, joilla on suunta ja päämäärä.

Huomenna

Luen 'Erään' sanoja näytöltä, kun se kertoo syitä ja seurauksia. Voin miltei kuulla kuinka sanoista haparoiva ääni tavoittelee minua ja kuulen mielessäni sen tasaisen varman puheen. Jokainen lause rauhoittaa minua ja yön mustassa puristuksessa jään odottamaan sen paluuviestiä.

Väsymys ei anna lainaa ja siirtää perintään velkojaan, mutta uni ei löydä luokseni. Pyörin valkoisissa lakanoissani ylläni peite, jonka pinnassa kukkivat tuhannet kukat ja nauruun puhjenneina ne yrittävät kietoa minua levolliseen uneen. Mielessäni juoksevat tuhannet kilometrit, jotka olen kulkenut ja ohittanut. Aamun valjetessa herään ennen kelloa ja huomaan nukahtaneeni matkalle.

Arki syöksee minusta lävitse hoidettavia asioitaan ja luo listoja, tehtäviä ja menoja, joista yritän luovia tietäni läpi. Raivaan umpeutuneita polkuja ja teen lumihankeen uusia uria päästäkseni eteenpäin. Milli milliltä, mutta kunhan etenen. Kotiin päästessäni tietokoneen näyttöön tulee ilmoituksia saapuneista viesteistä: ystäviltä, 'Eräältä' ja virallisilta tahoilta.

Luen 'Erään' viestin, josta huokuu jälleen lämpöä, mutta en pysty vastaamaan siihen väsyneillä sanoillani. En tänään. Virallisilta tahoilta tulee selvityspyyntöjä, lomakkeita ja asiakirjoja. Tekstiä ja kysymyksiä, joihin en jaksaisi vastata, en näillä voimilla. En tänään.

Huomenna, huomenna minä jaksan taas taistella. Nostan käteni ja katkon rehottavilta ongelmilta oksansa ja raivaan polkuani eteenpäin. Kirkastan ääneni ja suollan jälleen iloisia sanoja 'Eräälle'. Mutta vasta huomenna, sillä näillä voimilla ei rakenneta ikuista, eikä millään ole kiire.

suloista

Älä enää hierrä rikki jää
sydämeni sisään
Jos et minuun aiokaan jäädä,
mä näytän polun ulos
Sillä vieraat ne haisee ja vie täällä tilaa,
ne huoneilman pilaa

Onnellisuus on pieniä asioita. Minulle se on pakkasaamun koskematon lumihanki takapihalla, kevyt askel tutuilla metsäpoluilla, hiljainen hetki oman kodin lämmössä, korkokenkien alla kumisevat koulunkäytävät, hyvä olo, johon jää kiinni.

Onnellisuus puhaltaa minussa kuin erämaiden tasangoilla. Se pyörittelee mieltäni kuin aavaa viljapeltoa ja saa minut hymyilemään. Talvisella kadulla kävellessäni edes takaani ajava ja ohittava auto menneisyydestä ei saa minua taantumaan muistojeni myrskyihin.

'Eräs' kulkee elämässäni edestakaisin. Se pyörii ja venkoaa, luokse toivoo ja viereen kaipaa. Kuin jäätyneen järven hangilla me pyörimme ja tanssimme tuulten lailla, muualle haikaamme ja hukumme öihimme. Se saapuu ja lähtee, minä tulen ja menen.

Onnellisuus on pieniä asioita. Minulle se on tässä ja nyt.

Ei enää

Vapaudu pelosta
Vapaudu kaikesta siitä
mitä muut vaativat
Heitä hyvästit

Haluatko takaisin
entiseen elämääsi?
Haluatko takaisin,
surulliseen menneeseen?

Haluatko takaisin, haluatko takaisin
vanhaan elämääsi?
Jos sen teet, sydämeni särkyy

Kuuntelin tänään näitä sanoja. Vielä syksyllä olisin vastannut eri tavalla. Tänään sanat ja vakaa päätös valui minusta suloisena virtana vastatessani laulajan kysymykseen: ei enää. Enää en tahdo takaisin.

Olen kulkenut teitä, joilla olen nähnyt pahuuden ja hyvyyden peilikuvat. Olen tuntenut aidon ilon ja surun, kevyen rakkauden ja musertavan vihan. Olen kuollut ja olen syntynyt. Olen nähnyt tuhat elämää, sata keinoa elää ja kymmenen kuolla. Ainuttakaan kiveä en niiltä teiltä tahdo enää takaisin. En enää.

'Eräs' ei ole ilmoittanut itsestään hetkeen. Kadonnut tuulien mukana. Ehkä hyvä näin. Minun aikani on tullut, aika rakentaa uutta ja aika pitää huolta itsestäni. Vain itsestäni.

maniaa

Kalmamäen alta kaivan
aurinkoa, kuuta, hiljaisuutta
elämän kehässä
selittämätöntä kiihkoa,
toivoa, halua

Polkuja,
joita voisin kulkea
on liikaa,
en muista
mistä olen tulossa,
minne menossa

Maniamaniamaniamaniamaniamania

Hassua, kuinka kevyt on raja valon ja varjon välillä, kuinka hautaava meri muuttuu pitäväksi maaksi ja taivaissa liihotteleva lento syöksyy hallitsemattomaan pudotukseen.

Minä olen rajojen ulkopuolella, kävelen valossa ja hehkun toivoa. Pimeässä yössä katulyhtyjen valokeilassa katson eteeni nähden mahdollisuuksia. Se näky saa minut terästäytymään ja häikäistymään. Se näky saa minut janoamaan ja näkemään elämännälkää, joka ei täyty päivästä.

Yö on pitkällä eikä tuo unta näihin huoneisiin, joissa elämä kieppuu jokapuolelle tauottomasti kietoutuvana lankana. Se lanka solmii rusetteja ranteisiini, kutoo pitäviä solmuja kehooni ympärille ja pitää minut hereillä tämän ristin.

takaisin

Kuin on hehku kuun vain lainaa, niin on lainaa kaikki tää
Ja kun kukat päänsä painaa jotain oottamaan ne jää
Vaik ei varsi hento kanna niitä talven myrskyihin
Juuret periksi ei anna - minä miksi antaisin
Tullessaan voi huominen kaiken muuttaa, tiedän sen
On niin monta syytä jatkaa

37.8, 15, 30, 7, 100.5, 10.0, 450... Elämäni on numeroita: kursseja, kuumeasteita, tunteja, opintopisteitä, kellonaikoja, kilometrejä, askelia ... numeroita. Ja minä rakastan jokaista hetkeä.

Olen huumaavassa maniassa kun herään aamuisin harmaaseen päivään ja vesisateeseen pää tukossa flunssasta tai kun kynttilänvalossa näpyttelen viestejä opettajilleni. Palkitsen itseäni hyvällä mielellä tulostettuani hakemuspapereita, täytettyäni lomakkeita ja pyöritellessäni numeroita.

Olen pudonnut, kaatunut ja lyöty maahan. Olen noussut, kiivennyt ylös ja kävellyt pois. Tämä vuosi on alkanut ja antanut uuden mahdollisuuden muistaa itseni. Minä unohdin sieluni ja mieleni tuntemattomiin vesiin, hukutin itseyteni pinnan alle ja jätin tulevaisuuteni jalkoihini. Nyt minä taistelen sen käsiini, sillä minä olen tullut takaisin.

oikoteitä

Just because I'm losing
Doesn't mean I'm lost
Doesn't mean I'll stop
Doesn't mean I'm in a cross

Just because I'm hurting
Doesn't mean I'm hurt
Doesn't mean I didn't get what I deserve
No better and no worse

I just got lost
Every river that I've tried to cross
And every door I ever tried was locked
And I'm just waiting till the shine wears off..

Olen ennenkin samoja ajatuksia kirjoittanut. Samoja sanoja mielessäni pyörittänyt kuin palikoita, joita kokoan yhteensopiviksi rakennelmiksi, mutta nykyään ne rakennelmat eivät pysy kasassa kuten ennen. Maa järkkyy ja tuuli puuhaltaa, varomaton käsi kaataa ja rakennettu on tuhottu.

Kuume polttaa otsaani ja vaipuessani tajunnan rajamaille näen entisiä ihmisiä elämästäni. Vavahdun hereille ja haamut katoavat. Horjahtaessani kuumeen ravistuksesta tartun sängynlaitaan ja näen vilauksen menneestä. Päästessäni jaloilleni muistot pakenevat.

Ulkona pakkanen kiristää ohjiaan ja jäästä veistetyt hevoset kirivät vauhtiaan. Sipaisen lumella kuorrutettua pensaan oksaa, joka ravistaa päältään hiutaleet ja juoksen puolikuun alla sataman rappuja ylös. Vieras auto hidastaa kohdallani eikä kuski tunne minua. Nämä kaupungin kadut eivät tunnista enää öistä kulkijaansa ja selatessani kännykän kuvia, hymyileviä kasvoja ja elämäniloa - en minäkään tunnista itseäni.

Yöllä käperryn pieneksi keräksi peittojeni alle ja mikään ei pääse ovistani sisään. Aamulla herään uuteen päivään ja ulko-ovi on jäätynyt kiinni. Potkin sen auki ja talvinen raikkaus juoksee riemusta kiljuen sisälle huoneisiini. Tämä on minun oikotieni onneen, minun lupaukseni: päivä kerrallaan.

Samat kujeet

Where did you disappear
Where did you go from here
Did you hear it calling your name
Did you feel it burning in your veins
Where did you go with the rain

I saw a storm in her eyes
A thousand lives
And she danced oh danced oh like a fire

Wings & Hearts
Two sides of evil
That's what you are
Angel wings and devil's heart

4... 3... 2... 1... Astelen rappusia ylös kun uusi vuosi vaihtuu. Kirkkaat värivalot paiskautuvat musiikin sykkeessä kouristelevien ihmisten ihoille ja elämänilon palvontaa suoritetaan totutuin rituaalein Kuninkaan viekkaan silmän alla.

Tanssilattian reunalla mies seuraa kiinteästi jokaista liikettäni. Sen katse polttaa ihoani ja osaan lukea sen ajatukset. Näen kuinka se lähtee kävelemään lattialle ja hivuttautuu minuun kiinni. Se koskettaa lanteitani, joka on liian arvokas helmi sen nauhaan ja sen kuuma hengitys saa kaulani punertamaan. Kuulen kuinka se kuiskaa hiljaa korulauseitaan ja tunnen miten se tahtoo. Ja sillä hetkellä minuun iskee pakokauhu.

Toisaalla mies kertoo minun olevan elämänsä nainen ja omii kehoani syliinsä. Se puhuu sanoilla, joita kuka tahansa jäisi kuuntelemaan, kertoo elämästä, jota kuka tahansa tahtoisi elää ja lupaa näyttää asioita, joita kuka tahansa tahtoisi nähdä - paitsi minä.

Vielä kaupungin kivisillä ja pakkasesta jäätyneillä loputtomilla kaduillakin miehet juoksevat perääni ja yrittävät pysäyttää minut. Kukaan tai mikään teko ei minua saa jäämään, ei antamaan itsestäni enempää kuin lähdön näkymän, ei mikään muu kuin yksi viesti. Sen viestin saatuani minä sekoan. En ymmärrä ja kysyn. Ja kun olen kysynyt, ei mikään vastaus enää pelasta, olen jo seonnut. Sinä teet sen minulle, mihin kukaan muu ei pysty - ja teet sen yhdellä viestillä. Minä annan sinun tahtomattani tehdä niin.

Vuosi vaihtuu, jokainen asia muuttuu, mutta silti kaikki on ennallaan. Minä tuhoan ja minä luon, minä vihaan ja minä rakastan, minä hävitän ja minä kaipaan, olen paha ja olen hyvä.

Viimeinen viesti 'eräältä' päättyy sanoihin "päästän sinutkin nukkumaan" ja minä toivon: viheriäisille niityille vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö minut johdata. Päästä minut nukkumaan.