Ei enää mitään

Olen istunut pitkään vain katsellen edessäni olevaa tietokoneen näyttöä. Ruudulle eivät kirjaimet ole hypähdelleet eivätkä ajatukset virranneet sanoiksi. Minussa on tyhjyys. Sanottava on lausuttu, viimeiset haavat sivallettu ja aseet heitetty maahan. Jäljellä on enää autio taistelukenttä, jolla seison katsellen ympäröivää maisemaa.

Voin kuulla tuskaiset huudot, vaikerruksen, voin nähdä maassa viimeisillä voimillaan ryömivän taistelijan ja arpeutuneet haavat soturin keholla. Tunnistan kaiken kuuluvan minuun. Olen väsynyt hyökkäämään vastaan, uupunut juoksemaan Sinua pakoon ja liian levoton seisomaan paikallani.

Vaadit minua tapaamaan Sinut. Mitä siitä syntyisi? Mitä tapahtuisi? Vastaus kiinnostaa minua, olen aina ollut utelias. Nyt ne kysymykset eivät huuda päässäni ehdottomia vastineita, ehkä minä en olekaan enää minä, en sitä mitä olin kanssasi. Ehkä minä olen nyt se, joka jättää kysymykset avoimiksi, kääntyy kannoillaan ja poistuu taistelukentältä päätään kääntämättä.

Sisältä kuollut.

Olen menettänyt haluni. Haluni taistella vastaan, haluni rakastaa. Minulla ei ole halua elää. Riipun elämässä kiinni vain odottaen, heräten seuraavaan päivään toivoen, että tuska olisi hellittänyt. Ehkä seuraavana päivänä haluaisin taas ja minulla olisi jokin syy haluta - haluta elämää, rakkautta, onnea, haluta ylipäätään jotain!

Olen miettinyt Sinua jälleen paljon, pyyntöäsi tavata. Niin kauan toivoin, odotin, rukoilin sitä mahdollisuutta. Nyt oloni on sietämätön. Kysyt milloin tahtoisin istua ja keskustella. Yhtä hyvin voisit kysyä milloin tahtoisin kävellä palavaan taloon ja sytyttää itseni tuleen. Milloin antaisin kaiken vanhan korventaa sisukseni polttaen sieluni karrelle. Niin, milloin minä tahtoisin?

Kun ymmärsin etten kykene antamaan Sinulle anteeksi, ymmärsin myös ettei tämä tuska hellitä, painajainen ei pääty enkä minä voi elää ennen kuin voin sen tehdä itseni vuoksi. Vasta sitten voisin hyvästellä Sinut.

Minulla on ollut niin paljon sanottavaa, niin paljon minusta on syöksynyt tulvaporttien läpi ja niin vahvasti minä olen tuntenut. Nyt on vain turtumus. Näin on helpompi kävellä tuleen.

Pinnan alle

En muista miksi Sinä soitit. Olin käynyt mielessäni niin monet keskustelut kanssasi. Niin monta kuukautta olin odottanut Sinua. Sinä soitit nyt, aivan liian myöhään ja minä muistan vain kuinka levottomuus valtasi nielaisten minut syliinsä ja vihasin. Kerroin sen, Sinä kuulit ääneni raivottaren, pettyneen naisen huutona.

Soitin myöhemmin, olin näennäisesti tyyntynyt, mutta sisälläni roihusi myrskyävä katkeruus irrallaan kaikesta. Puhuimme ja äänesi oli mielelleni vaarallinen. Sinä lausuit vääriä sanoja, kysyit merkittömyyksiä ja olit hiljaa kun Sinun olisi pitänyt pysyä äänessä, mutta äänesi soinnista minä löysin kokemani raukeuden, tutun onnen, minkä tunsin osaksi itseäni vielä kaiken jälkeenkin.

Keskustelimme, puhuimme, enemmän kuin koskaan. Väärinkäsityksiä revittynä edessämme, yhteyksiä sidottu asioiden ytimiin ja leikattuja kuvia teipattuna muotoonsa. Kirkas pinta jäljellä, jotakin mille rakentaa. Sinä toit mukanasi helpotuksen ja sen vierellä käveli sisään ahdistus. Ja minä kykenin enää vain vihaamaan, katkerana, petettynä, rikottuna kun Sinä kävelit voimakkaana sisälleni ja varomattomasti rikoit jälleen järjestykseni.

"Voitaisko me nähdä?", en minä kykene, vastasin voimattomana. "Kerro mitä tehdä?", en osaa... Olin odottanut tätä puhelua niin kauan ja luulin nousseeni jaloilleni ottaakseni vastaan kaiken mitä Sinä minulle tuot. Tuska lamautti minut ja kietoi syleilyynsä vetäen pinnan alle. Enkä minä pysty antamaan Sinulle vieläkään anteeksi.

Päivä Takajärvellä

Pvm: 26.07.2008
Aika: 15:16
Läh.: "Takajärven Kundi"
+35840...
Tuu poikkee?

Se pyysi sisään ja johdatti minut olohuoneeseen. Katsoin ympärilleni, siellä oli erilaista. En saanut ajatuksesta kiinni, erilaista kuin missä. Vain erilaista. Istuin sohvalle ja kuuntelin kun se puhui. Se kertoi jotain juttua, jonka sävystä kuulin ettei minun tarvinnut keskittyä ja katosin ajatuksiini.

Olin tajuttomana. En huomioinut mitään, en kiinnittynyt mihinkään. Seurasin vain sen liikettä ja kuuntelin sen ääntä. Se oli väsyneen oloinen, rauhallinen ja ei tuntunut tajuavan, että olin suostunut sen kutsuun tulla käymään. Ei se tahtonut sitä näyttää, mutta minä luin sen mitätöntä levottomuutta, jolle ei ollut syytä. Se paljasti itsestään liikaa ja minä hymähdin huomiolleni. Se jatkoi puhettaan.

Osallistuin huolimattomasti sen small talkiin asettamalla lausahduksen sinne ja toisen tänne. En minä ollut tullut sen vuoksi, vaikka se otettu olikin. Minä mietin taukoamatta itseäni. Kuinka helppoa se olisi, kuinka kevyesti se lopulta käy: hetki tänään, ikuisuus huomenna.

Kavahdin. Kylmyys puhalsi lävitseni, etäisyys minusta sinuun kasvoi suuremmaksi kuin minun oli tarkoitus antaa tilaa. Mitä minä olinkaan täällä todistamassa itselleni? Että pystyisin antamaan jollekin jotain itsestäni? Hlvetti mikä typeryys päässäni asuikaan.

Katselin sinua varkain. Sinussa eli päivä, minä tulen yöstä. Sinussa virtaa aika, minuun on ajattomuus takertunut ja pysähtynyt, liikkumattomana, eleettömänä seisoen. Kuuntelin vielä hetken, puhe vaikeni. Minun täytyi lähteä. Suljin oven takanani ja pysähdyin hetkeksi kynnykselle. Tässä minun oli hyvä, ulkopuolella. Ulkopuolella kaikesta, sisällä itsessäni yksin itseni seurassa.

...Kun jäljellä on enää hiljaisuus

Ojentelen itseäni auringossa kuin tavoitellen lämpöä jäätyneisiin ajatuksiini. Aukaisen itseni, hengitän sisään kesän raukeutta, kuuntelen laineiden ääniä niiden paiskautuessa rantakallioon ja hymyilen. Annan itseni lentää korkealla painautuen puhtaaseen loputtomuuteen ilman painoa. Jokin ravisuttaa ruumistani vankalla otteella ja hätkähdän omaa oloani tajuten yhtäkkisen vieraan keveyteni.

Olen niin kauan ankkuroinut itseäni valottomaan syvyyteen, minne ei kenenkään käsi ja lohtu yllä. Olen kasvanut siihen paineeseen ja oppinut hengittämään ilman tilaa. Sattumalta, kuin eksymällä eksynyt, olen vapautunut tuosta paineesta ja kuin sen äkillisyys olisi minut huumannut ja sokaissut, pelästyn. Koska tämä loppuu? Tämä ei voi kestää, milloin minä romahdan ja vajoan painot nilkoissani...

Niin lyhyt oli aika sen, niin pieni oli etäisyys ahdistukseen, melkein huomaamaton. Kuin paperinen seinä, joka viiltämällä, ääntä päästämättä palasiksi hajosi ja minä jouduin takaisin henkilökohtaiseen kadotukseeni.

Se tapahtui yhdellä kellonlyömällä, tajunnan virkkeellä, joka ääneen päässäni sanattomana luettiin "Hän on kosketuksen päässä sinusta, pakene, piiloudu, hän on liian lähellä!". Sinun maasi ja niittysi ovat minulle vaarallisia kulkea. Kompastelen kiviin, joihin tiedän Sinun koskeneen ja uppoan suonsilmäkkeisiin, joiden paikat ennen tunsin. Nyt minä olen ohikulkija Sinun maillasi, eikä minulla ole enää karttaa missä kulkea turvallisesti.

Olen uupunut tähän. Tämä taistelu selviytymisestä saa minut nääntymään. Jokainen isku on vaikeampi ottaa vastaan, jokaisesta vaikeampi selviytyä. Sinun nimestäsi, pelkästä häilyvästä muistosta, joka elää Sinusta, on syntynyt raadollisia luoteja, jotka läpäisevät heikot suojaukseni. Enkä minä pysty nousemaan. En tiedä tahdonko enää. Luovutan, jään paikalleni makaamaan ja lepään. Tämä järjen mielettömyys, jonka olen sisääni saanut, nostaa käärmeenkasvoista päätään ennen voimattomuuttani ja hyökkää terävänä silmillesi. Katselen kuin ulkopuolinen myrkyn likaamaa näytöstä ja suljen silmäni Sinulta.

Niin pieni on erotus hymystä pusertavaan ahdistukseen. Kun joku ojentaisi kätensä ja hakisi minut täältä pois. Lopettaisi tämän paskan ja päästäisi minut pois! Kun voisin lopettaa hengittämisen uupumuksesta ja kadota hiljaa pois. Tämän kerran. Kun vain tämä loppuisi. Anna tämän loppua...

Hengitä

Hengitä.
Rauhoitu.
Kuuntele.

Yksi päivä ohi. Tunti kulunut, kestä hetki. Minuutti käy viimeistään, pysyttele paikallasi. Sekunti... Älä katoa ajatuksiisi. Kuuletko, kello käy, sinnittele. Älä mene, tule pois sieltä missä olet! Minuutti. Älä putoa, älä vain vajoa. Kuuntele! Kello käy, vieläkin. Aika jatkaa kulumistaan. Vaikein on ohi, keskity. Anna kaiken valua selkääsi pitkin lanteille, hyväillä lanteista varpaille ja yhtyä maahan, pois sinusta. Sinä selviät, hetki vielä. Kaiken jäätyä taaksesi sinä muistat vain miltä se tuntui, se ei paina enää. Hetki vielä...

Pysyttele elossa.
Hengitä.
Hengitä...

Nurinkurinen elämäni

Olen ajautunut ironian paradoksiin. Absurdius on vaivattomalla eleellä heittänyt koko ympäristöni ylösalaisin. Olen suuntavaistoton, kuin oman elämäni ihmemaassa heitettynä Liisan rooliin.

Tämä nurinkurinen tilanteeni ahdisti minut tänään valitsemaan puhelimeni näytölle numeroita järjestyksessä, jonka olen tarkoituksellisesti yrittänyt unohtaa. Asiani ei ollut kuin kahden lauseen mittainen, joten pakenin ääntäsi viestin taakse ja paluuviestisi vastaanotettuani koin pienen kuoleman. Sinä vieläkin seisahdutat vereni, saat minut kulkemaan varpaillani ja kuohahtamaan määrittelemättömällä tavalla.

Vastauksesi saatuani poistin viestisi järjen lamaannuttavassa horkassa ja puhelin piippasi uudelleen - 1 uusi viesti "Takajärven kundilta". Hymähdin ja Sinä pyyhkiydyit välittömästä muististani, minä en kuulu Sinulle enää. Minun elämäni on muualla, muiden keskuudessa.

Tuo viestisi ja sen tuoma sanoma on kuitenkin merkittävä tässä hassussa maailmassani. On erikoista, että huolimatta vaivalla irti repimistäni siteistäni Sinuun, elämäni kietoutuu ilman tarkoituksellisuutta Sinun omaasi. Kuin villiköynnös, joka ojentelee oksiaan etsien tarttumapintaa. Kasvaen sisään, lävitse, ali, yli tai ohi. Niin, minä olen vain ohikulkumatkalla, en minä ole tullut jäädäkseni - mutta minkä minä sille mahdan, että pellonlaita, jolle olen eksymällä eksynyt, on Sinun aitasi toisella puolen?

Kontrollifriikki

Kontrolli ja kurinalaisuus, sanoja, jotka huumaannuttavat minut kovuudellaan. Tuossa hurmassani olen viettänyt tunteja ja päiviä sitoen pientä elämääni kerälle. Olen sormillani näpertänyt pienen pieniä, toinen toistaan tiukempia solmuja elämäni koukeroihin tavoittaakseni yliotteen ja päätäntävallan tekemisiini, itseeni.

Tuo tarpeeni hallita jokaista yksityiskohtaa saa kalenterini täyttymään tarkasti kellotetusta arjesta, yleispuhdistusainepullon pinnan laskemaan jokaisen päivän myötä, ruumiini uupumaan jaksamisen rajalle viedyistä juoksulenkeistä ja vaa'an näyttämään pienempiä numeroita. Jokaisen kuluvan päivän iltana mietin seuraavan päivän listat ja teen suunnitelmat, joita noudatan orjallisesti. Vain siten tunnen pitäväni kiinni jokaisesta langasta, jotka olen huolitellen hauraaseen elämääni pujotellut ja solminut.

En koe ahdistusta enkä painetta. Järjestys kaikessa saa minut tuntemaan valtavaa maniaa, josta humallun. Nautin siitä pienin siemauksin ja tarve saada enemmän kasvaa kuin nälkä, joka on loputon. Ja minä ruokin ja hoivaan sitä nälkääni kuten parhaiten taidan. Hellin kontrollifriikin puoltani rakastavin ottein ja niin huominen on jälleen turvallista elää tarkoin suunnitellun kalenterini varassa.

Sour times

Who am I, what and why
'Cos all I have left
is my memories of yesterday
Oh these sour times

'Cos nobody loves me
It's true
Not like you do

Portishead - Sour Times

***

Joskus aikaisin aamuisin, kun huominen ei ole vielä herännyt kehdostaan eikä tämä päivä muuttunut eiliseksi, jossain unen ja valveen välimaastossa, minä kaipaan. Ikävöin läheisyyttä, sitä tunnetta, kun välittää niin paljon toisesta ihmisestä, että pelkkä ajatus hänestä saa olemuksen järkkymään ja järjen vaeltamaan.

Se kaipuu saa minut usein tekemään vääriä päätöksiä, kulkemaan risteyksissä suuntiin, jotka ovat minulle päättyviä teitä ilman opasteita. Olen oppinut tunnistamaan nuo risteykset, mutta jokin vanha muisto, kuin usvan läpi tunkeutuva vaatimus, saa minut vaeltamaan niille sijoille, joilla olen onnen joskus käsissäni tuntenut.

Ne aurinkoiset maat, mäet ja niityt, joissa rakastin, ovat kylmenneet ja muuttuneet minulle vieraiksi. Se ihminen, jonka kanssa niitä maisemia katselin, on lähtenyt. Ja minulla on enää harhakuvani, jotka sokaisevat minut todellisuudellaan niinä hetkinä kun aika on pysähtynyt eilisen, huomisen ja tämän hetken väliin.

Puhelin piippaa, 1 uusi viesti, "Takajärven kundilta". Kellon viisari värähtää, alkaneen päivän valo tulvii ikkunoista sisään ja minä herään todellisuuteeni, jossa tunnen kivun, muistan velkani ja näen arpeni. En voi antaa itselleni lupaa hullaantua, rakastua, sillä minä en kestäisi rikkoontua enää - en juuri nyt.

Ja ne risteykset, joissa olen valinnut väärin, lähtenyt tietämääni väärään suuntaan, ne minun tulee ohittaa. Ne tunteet, jotka kumpuavat minusta unenomaisina kosketuksina iholleni, ne minun tulee kieltää. Sillä kaikki tämä harha on mennyttä, harmaaksi kuolosta muuttunut ja vain muistoiksi tarkoitettu. Sillä niitä maita, mäkiä ja niittyjä, joita minä kanssasi katselin, ei ole enää olemassa. Eikä Sinua ole enää vierelläni kulkemassa.

Sillä tänään on jäljellä kaikesta vain minä, enkä minä kestä kantaa sitä tunnetta, jota kaipaan, juuri nyt.

Täydellinen päivä

Kaksi autollista täynnä ystävyyttä, rakkautta ja välittämistä vain minua varten tuotuna. Vaihdettuja halauksia, venyviä keskusteluita, ilmaan heitettyä huumoria ja hyvää ruokaa seisovasta pöydästä. Minulla ei ole enää tarvetta eikä puutetta, ne täytettiin tämän päivän aikana ja lahjaksi sain syleittäin onnellisuutta näistä hetkistä.

Pieni tupani on tänään täynnä raukeutta, vierailijoiden puheensorinaa, elämänhurmaa. Näiden voimalla jaksan taas eteenpäin, nämä sitovat minut tiukemmin elämään.

Kiitoksia, te teitte päivästäni kauniin. <3

Lankeemus

Ymmärsin eilen jotain. Ensin se oli vain hassunkurinen rivi sanoja, jotka muodostivat lauseen kunnes minä ymmärsin sen tarkoituksen. Kaikki tämä aika, jonka olen räpiköinyt öljyssä pääsemättä lentoon on ollut itseni tinkimistä takaisin. Annoin itsestäni liikaa Sinulle, enemmän kuin minulla olisi ollut varaa.

Kaikki toimintani on viime kuukausina tähdännyt vain itseni kokoamiseen jäljelle jääneistä rippeistä ja Sinulla ei ole ollut aikomustakaan luovuttaa lanttiakaan takaisin minusta. Katkeruus syöpöttelee sisuksiani. En tule koskaan pääsemään yli Sinusta, mutta voin kiertää Sinut.

Huomaan sortuneeni jälleen vanhoihin tapoihini, olen langennut jälleen niille petollisille teille, jotka luulin pyyhkineeni kartaltani jo vuosi sitten. Minun täytyy oppia kieltämään itseni. En tahdo kulkea tätä tietä, jonka pimeät yöt ja valheellista suojaa tarjoavat puut ojentelevat oksiaan vain kietoutuakseen kaulani ympärille puristaen hetki hetkeltä enemmän elämää minusta hävityksiin.

Kun pääsisi hetkeksi lepäämään...

Pysähtynyt päivä

Sade, se on tänään alkanut ja loppunut. Taivas on muuttanut väriään rauhattomasti harmaasta siniseen ja läikyttänyt avautuvaan kaareensa valkoista harsoa. Katselen ikkunan takaa takapihan ruohoa, puita ja pensaita, naapurin valkoista aitaa ja kukkaistutuksia. Jokainen väri rävähtää silmilleni kuin ilotulitus, joka polttaa verkkokalvoani ja saa minut siristämään silmiäni tässä täyteläisyydessä.

Päivä tuntuu asettuneen aloilleen. Päätän ansainneeni lepotauon ja palkitsen itseäni kuuntelemalla Kotiteollisuutta ja lusikoimalla kulhoon lähikaupasta ostettua jäätelöä. Luen hyvää kirjaa, nautin autuudesta, joka on vallannut kehoni. Olen tyytyväinen, tässä olotilassa vain nautiskelen.

Sitten mieleeni tulee ajatus: pitäisikö lähteä juoksemaan...? Ja huomaan kellon olevan yön kynnyksellä. Ei se päivä unohtanut tänäänkään rutiinejaan.

Saastainen tahrattomuus

Pöydällä pionit harkitussa asetelmassa lasimaljassaan, kirjat symmetrisissä riveissä hyllyssä, jokainen esine tarkkaan mietityllä paikalla, jokainen peilaava pinta toistaen kotini puhtautta, järjestystä, kurinalaisuutta.

Harjaantumaton silmä ei näe kodissani vallitsevaa epäjärjestystä. Kaaosta on vaikea piilotella täydellisesti ja sen ote leviää talossani yrittäessäni maanisesti taistella vastaan pitämällä ulkoiset asiat hallinnassani, liian täydellisessä järjestyksessä. Pienet asiat paljastavat minut, mieleni tasapainottomuuden: rutiinit, joita orjallisesti suoritan päivästä toiseen, vessan lattialle huomaamatta jäänyt yönmusta hius, joka on irronnut stressin seurauksena, sairaalloinen täsmällisyyteni, huomiota herättävä kurinalaisuus kaikessa tekemisessäni ja kotini suureellinen tahrattomuus.

Mieleni valtaava tasapainottomuus on vaikea kahlittava sisäisin keinoin. Tiedän luovani ulkoisella järjetyksellä valheellista turvaa tilanteeseen, jota en voi sisässäni käsitellä. Olen aina elänyt vahvoista tunteista, juonut ja syönyt niistä, ammentanut niistä suureellista voimaa, joka on vienyt minut euforiseen taivaaseen ja pudottanut läpi hlvetin. Se on minun maailmani. Tämä on minun maailmani, täällä minä osaan elää.

Pitkään vaeltelin vieraalla maalla, harmaalla alueella ilman ääripäitä. Vastakohdat ovat minun ystäviäni. Elämän mitätön tasapaksuus saa minut vain kompastelemaan ja harhailemaan reitiltäni - kadottamaan itseni umpimetsiin ilman suuntaa. Nämä päivät, nämä hetket saavat kaikessa voimassaan ja kurjuudessaan minut juuri nyt tuntemaan jokaisessa luussani elämän viiltävän vaikeuden. Vastoinkäymisiä on liikaa kannettavaksi ja minä olen murtumaisillani. Ja sitten jokin syttyy sisälläni, vain pieneksi liekiksi, hädin havaittavaksi. Ja minä tiedän selviytyväni tästäkin.

Taakka.

Havahduin aamulla vieraaseen ääneen. Sen sävel oli kummallinen, kuin rikkonaisia nuotteja takkuuntuneessa nauhassa. Ääni voimistui ja heräsin unestani, sävel selkeni, "Takajärven Kundi soittaa" luin puhelimeni näytöltä ja vastasin. Puhuimme pitkään keskustelematta mistään.

"Soitellaan taas", se sanoi. Minä hymähdin vaisusti hymyillen ja suljin luurin. Tunsin jonkin käpertyneen vatsani päälle pienen pienelle kerälle tuon puhelun aikana. En ymmärtänyt mikä se oli, kunnes se levottomasti alkoi pyörähdellä, kietoutua minuun ja tukahduttaa henkeäni. Puristuin kokoon. Pelko, pelko siitä, että huomaattani tai ymmärtämättäni, kuin salakavalasti, antaisin itsestäni kenellekään, kasvoi minusta ulos nielaisten järkeni rippeet.

Tuo pelko on pitkään hakenut minussa muotoaan, kuin kirjaimet, jotka eivät ole muodostaneet ymmärrettävää sanaa. Nyt sillä pelolla oli sana, lause ja ääni. Sain siitä kiinni.

Yön portailta, jalkojeni juuresta, löysin tänään jotain huomaamatonta. Siinä se oli, lenkkini varrella, niin monet kerrat olin sen ohi juossut. Nostin sen käteeni ja se oli lämmin, lähes polttava. Juuri sopiva käteni pideltäväksi, juuri sen verran terävä, että se tuntui ikävältä kämmentäni vasten. Se olit Sinä, taakka, sillä se Sinusta oli minulle tullut. Ja minä olin viimeinkin valmis pudottamaan painolastini matkasta.

Katselin yöstä mustaksi muuttunutta järven pintaa ja minä muistelin Sinua, meitä, ensimmäistä kertaa ilman raatelevaa tuskaa. Muistin sekunteja yhteisistä hetkistämme, kuin kuvia gallerian seinillä, kuulin äänesi ja tunsin kosketuksesi kuin aavesärkynä. Muistelin, koska tiesin tekeväni sitä nyt viimeistä kertaa. Tänään minä olin valmis päästämään irti, katkaisemaan itsestäni viimeisenkin säikeen, joka Sinut minussa kiinni piti ja niin minä lähdin muistoistani. Irrotin sormeni yksi kerrallaan, annoin Sinun rauhassa vajota mieleni syvimpiin vesiin ja jätin kaiken taakseni perään katsomatta.

Ja se pelko, joka aamulla oli sitonut minut tuhansilla solmuilla ja kymmenillä lukoilla, helpotti. Avasi rautaista nyrkkiään aavistuksen - juuri sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Painava helpotus työntyi sisääni ja minä hymyilin. Olin päästänyt vihdoinkin irti. En minä pysty vielä tarttumaan uuteen, en uusiin mahdollisuuksiin, mutta minä olin päästänyt menneestä ja nyt se riittää minulle. Se riittää prkleen hyvin juuri nyt.

Vieras kodissani

En osaa kertoa miten se kävi. En osaa asettaa päivämäärää milloin hiljaisuus sisusti taloni valkoisella, vei värit takapihan kukistani ja tuuppasi ovesta sisään uuden vierailijan hoiteisiini. Katselen tuota muukalaista kummissani.

Se istuu usein iltaisin sohvan nurkassa ja lukee kirjaa. Minä tahtoisin lähteä yöhön, tapaamaan ihmisiä ja käymään aamuyöntunneille kestäviä keskusteluja.

Välillä se malttaa nostaa katseensa kirjan sivuilta, mutta ei katso mihinkään. Sen ilmeessä ei näy surua eikä iloa, vain huokaava tyhjyys. Yritän saada sen iloitsemaan kaivamalla mieleni sopukoista miellyttäviä muistoja, mutta ei se hymyile, eikä se itke. Se vain on.

Yöt se valvoo ja käy juoksemassa itsensä uuvuksiin, varmaankin unohtaakseen. En tiedä, se ei kerro. Se on hiljainen ja vastaa vain kysyttäessä. Silloinkin vain harvoilla sanoilla.

Viikonloppuisin se jää kotiin, vaikka sen puhelin soi tauotta. Kaikille se ei edes vastaa, muuttaa vain puhelimen profiilin äänettömälle ja sulkee sen laatikkoonsa saadakseen valheellisen rauhan maailmalta.

Se kieltää kaiken, mutta salaa se toivoo itselleenkin onnea. Salaa se toivoo jotain pysyvää, kestävää, mille asettaa jalkansa. Sen toivon varassa se vielä riippuu, enkä minä tohdi sitä toivoa realistisuudellani ja pessimistisyydelläni rikkoa.

Tiedän missä se lenteli ja missä se on ollut. Tiedän miksi se tuli ja miksi siihen sattuu. En minä sitä aina kuvakseni tunnista, mutta minuun se on itsensä huolella kutonut, eikä koskaan enää lähde täysin pois.

...

Olen aloittanut useaan otteeseen uuden merkinnän, kirjoittanut sanoja ja suoltanut ajatuksia vain pyyhkiäkseni ulosantini jälleen pois. Ehkä minulla ei sittenkään ollut juuri nyt mitään sanottavaa.

Miehiä.

Pvm: 12.07.2008
Aika: 23:32
Läh.: X
+35840...

Ootko tänään ottamassa

Pvm: 12.07.2008
Aika: 23:34
Läh.: X
+35840...

Ollaan paikallisessa juuri tulin tänne ja sua tulin kattoon mut ei sit

***

Puhelimen näytön valo riittää valaisemaan koko huoneen kun luen saapunutta viestiä. Puhelimessani on liikaa numeroita, joihin vastaavat miehet, jotka eivät minua kiinnosta. Samoista numeroista saan öisin viestejä, soittoja ja käyn keskusteluita, joihin en paneudu ja jotka eivät minua kiinnosta.

Minulla on liikaa velkaa. Annoin itsestäni enemmän kuin minulla oli varaa maksaa. Ja nyt minusta on vain jäljellä rippeet. Ei minulla ole nyt varaa antaa kenellekään. Miten olisi kun vaivoin kykenen pitämään itsenikin elossa? Syön elämää kädestä suuhun, ei minulla ole varaa ostaa sitä mitä sinä myyt.

Tahdon olla yksin, en tiedä kuinka pitkään. Kuinka kauan kestää luoda tuhkasta elämää?

Juoksua ei minnekään

- Älä hukuta tunteitasi pois, niele ne.
- En voi, tahdon poistaa ne itsestäni, tuhota.
- Se oli rakkautta, suuria tunteita, ne ovat elämän kannattava voima.
- Mitä rakkautta se sellainen on, mikä minut jättää, hylkää ja rikkoo pieniin palasiin?

****

Kun suljit oven viimeistä kertaa takanasi, ikkunani helisivät ja huoneisiini tunkeutui pureva viima. Pitkään minä istuin lattialla rikkonaisena, hädissäni pimeässä tunnustellen ympäriltäni minuuteni sirpaleita. Niin paljon niistä jäi löytymättä, niin monta sinä veit mennessäsi ja minä en ole koskaan enää entinen minäni.

Olen viime aikoina yhä useammin lähtenyt yöllä juoksemaan. Juokseminen on minulle tarve, joka syntyy tunteesta, jota en kykene määrittelemään. Juoksen vimmaisella vauhdilla itseäni ja ajatuksiani pakoon, ja hetken ajan kaikki jää taakseni. Vain askelten kumiseva ääni, hengityksen vaatelias rytmi ja luonnon hiljaisuus ovat seuranani - olen yksin. Kävely tuntuu raskaalta, liian raskaalta kestää, joten juoksen kunnes ruumis käskee hidastamaan ja juoksen sittenkin, sen pisteen ylitse, ja sitten: tyhjyys, tyhjyys omista ajatuksistani.

Tänään minä poistin tietosi ja viestisi puhelimestani. Tänään minä olen ajatellut sinua vähemmän kuin eilen. Tänään minun on ollut helpompi olla.