...Kun jäljellä on enää hiljaisuus

Ojentelen itseäni auringossa kuin tavoitellen lämpöä jäätyneisiin ajatuksiini. Aukaisen itseni, hengitän sisään kesän raukeutta, kuuntelen laineiden ääniä niiden paiskautuessa rantakallioon ja hymyilen. Annan itseni lentää korkealla painautuen puhtaaseen loputtomuuteen ilman painoa. Jokin ravisuttaa ruumistani vankalla otteella ja hätkähdän omaa oloani tajuten yhtäkkisen vieraan keveyteni.

Olen niin kauan ankkuroinut itseäni valottomaan syvyyteen, minne ei kenenkään käsi ja lohtu yllä. Olen kasvanut siihen paineeseen ja oppinut hengittämään ilman tilaa. Sattumalta, kuin eksymällä eksynyt, olen vapautunut tuosta paineesta ja kuin sen äkillisyys olisi minut huumannut ja sokaissut, pelästyn. Koska tämä loppuu? Tämä ei voi kestää, milloin minä romahdan ja vajoan painot nilkoissani...

Niin lyhyt oli aika sen, niin pieni oli etäisyys ahdistukseen, melkein huomaamaton. Kuin paperinen seinä, joka viiltämällä, ääntä päästämättä palasiksi hajosi ja minä jouduin takaisin henkilökohtaiseen kadotukseeni.

Se tapahtui yhdellä kellonlyömällä, tajunnan virkkeellä, joka ääneen päässäni sanattomana luettiin "Hän on kosketuksen päässä sinusta, pakene, piiloudu, hän on liian lähellä!". Sinun maasi ja niittysi ovat minulle vaarallisia kulkea. Kompastelen kiviin, joihin tiedän Sinun koskeneen ja uppoan suonsilmäkkeisiin, joiden paikat ennen tunsin. Nyt minä olen ohikulkija Sinun maillasi, eikä minulla ole enää karttaa missä kulkea turvallisesti.

Olen uupunut tähän. Tämä taistelu selviytymisestä saa minut nääntymään. Jokainen isku on vaikeampi ottaa vastaan, jokaisesta vaikeampi selviytyä. Sinun nimestäsi, pelkästä häilyvästä muistosta, joka elää Sinusta, on syntynyt raadollisia luoteja, jotka läpäisevät heikot suojaukseni. Enkä minä pysty nousemaan. En tiedä tahdonko enää. Luovutan, jään paikalleni makaamaan ja lepään. Tämä järjen mielettömyys, jonka olen sisääni saanut, nostaa käärmeenkasvoista päätään ennen voimattomuuttani ja hyökkää terävänä silmillesi. Katselen kuin ulkopuolinen myrkyn likaamaa näytöstä ja suljen silmäni Sinulta.

Niin pieni on erotus hymystä pusertavaan ahdistukseen. Kun joku ojentaisi kätensä ja hakisi minut täältä pois. Lopettaisi tämän paskan ja päästäisi minut pois! Kun voisin lopettaa hengittämisen uupumuksesta ja kadota hiljaa pois. Tämän kerran. Kun vain tämä loppuisi. Anna tämän loppua...