Vieras kodissani

En osaa kertoa miten se kävi. En osaa asettaa päivämäärää milloin hiljaisuus sisusti taloni valkoisella, vei värit takapihan kukistani ja tuuppasi ovesta sisään uuden vierailijan hoiteisiini. Katselen tuota muukalaista kummissani.

Se istuu usein iltaisin sohvan nurkassa ja lukee kirjaa. Minä tahtoisin lähteä yöhön, tapaamaan ihmisiä ja käymään aamuyöntunneille kestäviä keskusteluja.

Välillä se malttaa nostaa katseensa kirjan sivuilta, mutta ei katso mihinkään. Sen ilmeessä ei näy surua eikä iloa, vain huokaava tyhjyys. Yritän saada sen iloitsemaan kaivamalla mieleni sopukoista miellyttäviä muistoja, mutta ei se hymyile, eikä se itke. Se vain on.

Yöt se valvoo ja käy juoksemassa itsensä uuvuksiin, varmaankin unohtaakseen. En tiedä, se ei kerro. Se on hiljainen ja vastaa vain kysyttäessä. Silloinkin vain harvoilla sanoilla.

Viikonloppuisin se jää kotiin, vaikka sen puhelin soi tauotta. Kaikille se ei edes vastaa, muuttaa vain puhelimen profiilin äänettömälle ja sulkee sen laatikkoonsa saadakseen valheellisen rauhan maailmalta.

Se kieltää kaiken, mutta salaa se toivoo itselleenkin onnea. Salaa se toivoo jotain pysyvää, kestävää, mille asettaa jalkansa. Sen toivon varassa se vielä riippuu, enkä minä tohdi sitä toivoa realistisuudellani ja pessimistisyydelläni rikkoa.

Tiedän missä se lenteli ja missä se on ollut. Tiedän miksi se tuli ja miksi siihen sattuu. En minä sitä aina kuvakseni tunnista, mutta minuun se on itsensä huolella kutonut, eikä koskaan enää lähde täysin pois.