Ei enää mitään

Olen istunut pitkään vain katsellen edessäni olevaa tietokoneen näyttöä. Ruudulle eivät kirjaimet ole hypähdelleet eivätkä ajatukset virranneet sanoiksi. Minussa on tyhjyys. Sanottava on lausuttu, viimeiset haavat sivallettu ja aseet heitetty maahan. Jäljellä on enää autio taistelukenttä, jolla seison katsellen ympäröivää maisemaa.

Voin kuulla tuskaiset huudot, vaikerruksen, voin nähdä maassa viimeisillä voimillaan ryömivän taistelijan ja arpeutuneet haavat soturin keholla. Tunnistan kaiken kuuluvan minuun. Olen väsynyt hyökkäämään vastaan, uupunut juoksemaan Sinua pakoon ja liian levoton seisomaan paikallani.

Vaadit minua tapaamaan Sinut. Mitä siitä syntyisi? Mitä tapahtuisi? Vastaus kiinnostaa minua, olen aina ollut utelias. Nyt ne kysymykset eivät huuda päässäni ehdottomia vastineita, ehkä minä en olekaan enää minä, en sitä mitä olin kanssasi. Ehkä minä olen nyt se, joka jättää kysymykset avoimiksi, kääntyy kannoillaan ja poistuu taistelukentältä päätään kääntämättä.