Taakka.

Havahduin aamulla vieraaseen ääneen. Sen sävel oli kummallinen, kuin rikkonaisia nuotteja takkuuntuneessa nauhassa. Ääni voimistui ja heräsin unestani, sävel selkeni, "Takajärven Kundi soittaa" luin puhelimeni näytöltä ja vastasin. Puhuimme pitkään keskustelematta mistään.

"Soitellaan taas", se sanoi. Minä hymähdin vaisusti hymyillen ja suljin luurin. Tunsin jonkin käpertyneen vatsani päälle pienen pienelle kerälle tuon puhelun aikana. En ymmärtänyt mikä se oli, kunnes se levottomasti alkoi pyörähdellä, kietoutua minuun ja tukahduttaa henkeäni. Puristuin kokoon. Pelko, pelko siitä, että huomaattani tai ymmärtämättäni, kuin salakavalasti, antaisin itsestäni kenellekään, kasvoi minusta ulos nielaisten järkeni rippeet.

Tuo pelko on pitkään hakenut minussa muotoaan, kuin kirjaimet, jotka eivät ole muodostaneet ymmärrettävää sanaa. Nyt sillä pelolla oli sana, lause ja ääni. Sain siitä kiinni.

Yön portailta, jalkojeni juuresta, löysin tänään jotain huomaamatonta. Siinä se oli, lenkkini varrella, niin monet kerrat olin sen ohi juossut. Nostin sen käteeni ja se oli lämmin, lähes polttava. Juuri sopiva käteni pideltäväksi, juuri sen verran terävä, että se tuntui ikävältä kämmentäni vasten. Se olit Sinä, taakka, sillä se Sinusta oli minulle tullut. Ja minä olin viimeinkin valmis pudottamaan painolastini matkasta.

Katselin yöstä mustaksi muuttunutta järven pintaa ja minä muistelin Sinua, meitä, ensimmäistä kertaa ilman raatelevaa tuskaa. Muistin sekunteja yhteisistä hetkistämme, kuin kuvia gallerian seinillä, kuulin äänesi ja tunsin kosketuksesi kuin aavesärkynä. Muistelin, koska tiesin tekeväni sitä nyt viimeistä kertaa. Tänään minä olin valmis päästämään irti, katkaisemaan itsestäni viimeisenkin säikeen, joka Sinut minussa kiinni piti ja niin minä lähdin muistoistani. Irrotin sormeni yksi kerrallaan, annoin Sinun rauhassa vajota mieleni syvimpiin vesiin ja jätin kaiken taakseni perään katsomatta.

Ja se pelko, joka aamulla oli sitonut minut tuhansilla solmuilla ja kymmenillä lukoilla, helpotti. Avasi rautaista nyrkkiään aavistuksen - juuri sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Painava helpotus työntyi sisääni ja minä hymyilin. Olin päästänyt vihdoinkin irti. En minä pysty vielä tarttumaan uuteen, en uusiin mahdollisuuksiin, mutta minä olin päästänyt menneestä ja nyt se riittää minulle. Se riittää prkleen hyvin juuri nyt.