Tämä ihminen.

Askeleet tavaavat tuttua asfalttia ja kyyneleet kihoavat silmiin. Salaa ihmisiltä, minä kuitenkin itken elämääni kaikkien nähden, kenenkään katsomatta. Jokaisella omat huolensa ja kiireensä, jotka estävät näkemästä ohikulkevaa ventovierasta, jota elämä ruoskii ja saa taipumaan kättensä alle.

Minä itken pois vuosien tuskaa ja pahaa oloa, eikä se sillä helpota. Ei se helpota Valeen soitolla, jolle minä puhun kylmin, kaikuvin sanoin ja se kertoo kaipaavansa nauruani. Me puhumme kaksi tuntia putkeen, se kuunteee ja yrittää ymmärtää. Se nostaa minut takaisin jaloilleni ja viivähtää hetken vierelläni tarkistaen, että minä huomennakin vielä siinä seisoisin - tukevasti jaloillani. Se antaa minulle tilaa hengittää kun happi loppuu koko päälleni kaareutuvan taivaan alta ja päältä. Se on ehkä ainoa, joka voi puhua minut kävelemään takaisin elämään.

Viimeisissä sanoissa ennen linjan katkeamista Vale toteaa, "en minäkään jaksaisi jos koko elämääni kantaisin omilla harteillani ilman luotettavia ystäviä tukipilareina" ja voin vain kuvitella kuinka se halaisi jos olisi 100 kilometriä lähempänä minua. Niin, milloin minusta tuli oman elämäni orja? Milloin minä suitsin elämäni niin tiukkaan käsiini, että ne ohjat kasvoivat kiinni ihooni? Milloin minusta tuli tämä ihminen?

Ohikiitävää.

If you go now, I'll understand
If you stay, hey, I've got a plan
We're gonna make a memory
You wanna steal a piece of time
You can sing the melody to me
And I can write a couple of lines

You wanna make a memory?

If you don't know if you should stay
And you don't say what's on your mind
Baby just breathe
There's nowhere else tonight we should be

Musta henkäys puhaltaa öiseltä pihalta sisään avoimesta oviaukosta. Lasken kantamukset eteiseen ja talo on hiljainen kuin uinuva kehto. Vain muutama tunti aiemmin se oli täynnä vieraan hengitystä, askelia ja läsnäoloa. Se oli täynnä ohikulkumatkalla olevaa kulkuria.

Tuo kulkuri tuli elämääni vähäeleisesti ja esitteli itsensä "Rentuksi". Se puhui rakkaudesta ja yhdisti minut ajatuksiensa sinisiin siipiin ja lensi läpi unelmien. Minä jäin maan vangiksi katsomaan kyynisyyden mailtani sen hurmiollista lentoa ja huokaisin raskaasti. Kulkuriksi syntynyt ei ymmärrä tällaisen tytön iloja tai suruja, pelkoja eikä rohkeutta, mutta sen sanoissa kaikui välittäminen, kiihko ja raastava rakkaus, joka roihahtaisi liekkiin jos antaisin mahdollisuuden, jota se niin pitkään oli minulta karttanut.

Kunnes eräänä iltana se seisoi vieressäni ja minä lupasin viedä sen pois. Se astui sisään ovesta hiljaiseen talooni, joka ei narissut nyt vanhuuttaan eikä katkeruuttaan. Nämä huoneet toivottivat tervetulleeksi tulijan, joka löysi paikkansa sohvan syleilystä, keittiön pannukakun tuoksuisien lautasten ääreltä ja hiljaisten kysymysten luota, joita ei koskaan esitetty.

Luonani se asui neljä päivää ja kolme yötä. Ja sitten se oli poissa. Ja kun minä palasin takaisin yksin kotiin, laskin kantamukseni eteiseen ja takanani avoimesta ovesta kulki ohitseni viipyvä yön kuiskaus, jokin minussa kaipasi. Keittiössä tiskialtaan reunalla oli sen kahvimuki, josta se viimeksi oli kupillisensa juonut. Makuuhuoneen lakanoissa tuoksui sen iho. Ja sohvalla tyynyt oli siinä järjestyksessä, johon hän oli ne jättänyt.

Katsoin tätä näkymää haikeana, tästä minä olisin pitänyt kiinni - jos se olisi riittänyt. Enkä minä sinä yönä pessyt tiskejä, jotta se muki, josta hän oli juonut, löytyisi vielä aamullakin samasta kohtaa.