Pinnan alle

En muista miksi Sinä soitit. Olin käynyt mielessäni niin monet keskustelut kanssasi. Niin monta kuukautta olin odottanut Sinua. Sinä soitit nyt, aivan liian myöhään ja minä muistan vain kuinka levottomuus valtasi nielaisten minut syliinsä ja vihasin. Kerroin sen, Sinä kuulit ääneni raivottaren, pettyneen naisen huutona.

Soitin myöhemmin, olin näennäisesti tyyntynyt, mutta sisälläni roihusi myrskyävä katkeruus irrallaan kaikesta. Puhuimme ja äänesi oli mielelleni vaarallinen. Sinä lausuit vääriä sanoja, kysyit merkittömyyksiä ja olit hiljaa kun Sinun olisi pitänyt pysyä äänessä, mutta äänesi soinnista minä löysin kokemani raukeuden, tutun onnen, minkä tunsin osaksi itseäni vielä kaiken jälkeenkin.

Keskustelimme, puhuimme, enemmän kuin koskaan. Väärinkäsityksiä revittynä edessämme, yhteyksiä sidottu asioiden ytimiin ja leikattuja kuvia teipattuna muotoonsa. Kirkas pinta jäljellä, jotakin mille rakentaa. Sinä toit mukanasi helpotuksen ja sen vierellä käveli sisään ahdistus. Ja minä kykenin enää vain vihaamaan, katkerana, petettynä, rikottuna kun Sinä kävelit voimakkaana sisälleni ja varomattomasti rikoit jälleen järjestykseni.

"Voitaisko me nähdä?", en minä kykene, vastasin voimattomana. "Kerro mitä tehdä?", en osaa... Olin odottanut tätä puhelua niin kauan ja luulin nousseeni jaloilleni ottaakseni vastaan kaiken mitä Sinä minulle tuot. Tuska lamautti minut ja kietoi syleilyynsä vetäen pinnan alle. Enkä minä pysty antamaan Sinulle vieläkään anteeksi.