Huomioita elämästä

Olohuoneen perimmäisessä nurkassa seisova jalkalamppu luo valokehällänsä outoa lämpöä tähän hiljaiseen taloon. Tässä pysähtyneessä tilassa ei edes ajatus liiku ilman lupaa, mutta päivällä paistetun omenapiirakan tuoksu, raukeana lattialla venyttelevän suuren mustan pitkät huokaukset ja vehreän kultaköynnöksen lattiaa tavoittelevat kärjet kertovat tämän talon sisältävän Elämää.

Iltapäivällä kahlaan kymmeniä vuokraleffoja valitakseni kaksi, joista toinen osoittautuu mauttomaksi ajanhaaskaukseksi ja seuraava kertoo oudolla tavalla elämästä. Ei siitä mitä minä elän, mutta elämästä. Lopputekstien vierähtäessä mustaan ruutuun nousen pullean sohvani lämpöisestä sylistä ja kaivaudun sinertävän peitteeni alta kipristellen varpaitani kylmällä lattialla.

Ulkona on pimeää ja yöpakkanen nipistelee poskiani kuin silloin lapsena tehdessämme ystävän kanssa jäähevosia, joilla voisimme ratsastaa unien ja unelmien sinisiin toiveisiin. Eivät ne ratsut meitä koskaan selässään kauaksi kantaneet tai ehkä ne veivätkin, pidemmälle ja korkeammalle kuin koskaan olen ymmärtänytkään. Se ymmärrys vain hukkui arkiseen kyynisyyteen, pessimistisyyteen, pettymyksiin ja totuuteen. Se vajosi niiden vuosien taakan alle, jotka aikuisuus toi mukanaan haudaten lapsuuden sadunhohtoiseen arkkuun vierittäen päälle tuskallisia kokemuksia ja tiedon… niin tiedon, ettei ole. Ettei ole olemassa niitä jäähevosia, joilla voisi ratsastaa unien ja unelmien sinisiin toiveisiin.

Katson öistä taivasta ja tähdet yrittävät viiltää kärjillään läpi sinisen hunnun, joka taivaankaarta koristaa. Tästä kohtaa minä näen kaupungin valot ja vanhat talot, kirkon ja tiet, joista tunnen jokaisen nimeltä. Näen naapurin pihapensaissa lapsia varten jätetyt jouluvalot, hangella pienen pieniä jälkiä, ehkäpä talviaamuna hypähdelleen varpusen tai evästä etsineen hiiren jättämiä. Lumi natisee kenkien alla aivan kuten lapsuuteni talvina ja kadun reunassa seisovan auton ikkunat ovat kuurankukilla koristeltu. Yhden talon keittiön ikkunasta hohkaa valoa synkkään yöhön ja samasta ikkunasta tulvii mieleeni kuvia menneisyydestä.

Muistin sen keittiön pöydän ja ikkunan, ne yöt ja keskustelut, joita kävimme. Muistin maiseman, jota katsoin niin usein istuessani sen pöydän ääressä ja muistin viivähtävän katseen. Ja muistin miksi minun on niin vaikea uskaltaa. Vieläkin.

Takanani painan vanhan ulko-oven kiinni, joka hangoittelee vastaan. Niskoitteleva lukko vaatii suostuttelua ja etevästi minä olen oppinut sitä taivuttelemaan tahtooni. Eteisessä mustat korkokenkäni ovat aseteltu kahteen riviin ja hymyilen vaisusti näylle: minun uskolliset taivaltajani, jotka ovat vieneet minua taittaen satoja näkymiä, jättäen jälkensä teille ja poluille, joilla vain harvat saavat etuoikeuden kävellä. Nyt ne seisovat rivissä kuin vanhat sotilaat odottaen menneen loistonsa uusiutuvia päiviä, enkä minä tiedä uskallanko pukea niitä enää jalkaani.

Elokuvan lopputekstien aikaan suljen TV:n, lasken koneen sylistäni, haistan omenapiirakan tuoksun ja kuulen jaloissani nukkuvan suuren mustan levollisen hengityksen. Tunnen kuinka tämä hiljainen pieni taloni sykkii elämää ja puhuu kauniilla tuntemattomilla sanoillaan onnesta ja kauneudesta. Nämä seinät ovat nähneet niin paljon: ihmiselämän loiston ja sen rauniot, mutta niistä tämä pieni taloni ei muistuta. Nämä valkoiset huoneet, seinät, jotka ovat nähneet enemmän kuin minä, nämä lattiat, joilla on kävellyt enemmän ihmisiä kuin minun elämässäni, kertovat vain tarinaa mahdollisuuksista ja hauraista unelmista. Unelmista, joista voi rakentaa itselleen elämänmittaisen kehdon, johon kerätä rakkautta ja täyttymystä, joka kasvaa kiinni jokaiseen hetkeen ja jokaiseen tilaisuuteen. Jos vain antaa itsensä uskaltaa.