Mennäänkö?

Kuin varkain sä veit mun sydämen
vaikka tuntenut sua en
kuin tosta vaan teit sen hymyillen
kuin varkain annan sulle sen

Vie mut minne vaan
taivaanrannan taa
yli merten seilataan
yli vuorten kahdestaan
kanssasi nähdä saan
kun yö taas peittää maan
sen hetken kanssas jaan
ihan kahdestaan
vie mut minne vaan

"No mennäänkö??" se kysyy ja yön pimeydessä tapaammekin läheisen huoltoaseman pihassa. Yö kaartaa yllemme pimeimmän hetkensä ja teemuki lämmittää käsissäni hempeästi kuin kevyt kosketus. Katson sen silmiä, liikkeitä ja levottomuutta. Siinä on jotain, mikä saa minut varovaiseksi, katsomaan askeliani tässä pimeydessä.

Se pyytää ajelulle ja ajamme läpi kaupungin aamunkoittoa palvovalle rannalle ja taivas maalailee oranssillaan aamunnousun enteitä horisonttiin. Siinä palaa sama tuli kuin minussa, sama liike velloo sen sielun rannoilla ja minä haluaisin. Jotain, jotain mikä saa minut janoamaan hetken päättymistä, pysähtymistä. Jotain, mikä muuttaisi hetken joutavaksi tai tunteettomaksi.

Sillä minä tiedän, että se tulee omasta menneisyydestään kun minä olen jo matkalla tulevaisuuteeni. Sillä on liikaa siimoja sidottuina itseensä, eikä minulla ole tarpeeksi vahvaa terää niitä leikkaamaan. Mutta yhden yön, se oli minun Kuskini ja jos se pyytäisi lähtemään, minä lähtisin.