Hyvästit

Istun linja-auton takaosassa mustikan värisillä penkeillä ja näpyttelen tekstiviestiä. Muovikassi sylissäni tuntuu nihkeältä vasten paljaita polviani, joiden yli ei hameen helmani riitä lämmittämään. Humala tekee ikkunan takana ohikiitävistä maisemista yhdentekeviä ja vain käsillä olevalla viestillä on minulle merkitys.

Vastaanottajaksi merkitsen Ännän ja toivotan sille kaikkea hyvää. Yhteinen tiemme on vääjäämättä tullut risteykseen, jossa joudumme katsomaan vain toistemme etääntyviä selkiä. Näihin hyvästeihin ei kuulu katkeruutta eikä ikävää, vain hyväksyntä tapahtuvasta, oikeasta järjestyksestä. Kerrankin näin. Ei tunteen kuohuntaa eikä harkitsemattomia sanoja, vain äänetön nyökkäys ja eleetön suostumus. Niin sen pitääkin mennä.

Kävelen asfaltilla päällystettyä tietä pitkin ja viestiini ei tule vastausta. Ei siihen kuulu tulla. Tämän hetken tulee käsittää vain nousevan aamun herkkä valo, joka kylmää paljaita käsivarsiani ja jalkojani, mutta takoo avautuvaan maisemaan toivon paremmasta. Aamun raskas huokaus huutaa asfalttiin iskeytyvien korkojeni alla ja kaikki on jälleen kohdallaan. Paikallaan.

Kotona minä käyn suihkussa ja annan kuuman veden virrata pitkin selkääni ja huuhtoa tanssitun yön jäljet iholtani. Kaadan lasiin juotavaa ja nielaisen päänsärkyyni lääkettä. Kaivaudun kahden peiton alle ja kapaloin itseni lämpimään piiloon maailmalta. Siihen minä nukahdan. Ja juuri ennen unen tuloa tiedän nukkuvani tänään paremmin kuin pitkään aikaan.