Kuvitelmaa

Jokainen aamu puen parhaat päivänsä nähneet ulkoiluvaatteet ylleni lähteäkseni kävelylle. Vihreässä takissa on vetoketjun vieressä irvistävä repale, joka vieläkin murjottaa edellisen koirani kynsimälle viillolle. Musta piponi valuu väsyneenä silmilleni ja lenkkeilykenkäni ovat kulkeneet liian monta kilometriä pitääkseen enää ryhtiään.

Kapeat, lumiset ja vielä tähän aamun aikaan koskemattomat polut saattavat meitä pehmeästi ohi kaupungin valoketjujen piiloon maailmalta. Puut notkuvat kapealle polulle jykevinä holvikaarina ja lumi on pakkautunut valkoiseksi marmoriksi. Tien pauhu katoaa mitä kauemmaksi metsän sydämeen kävelemme, minä ja suuri musta. Täällä huuto vaikenee kuiskaukseksi ja ajatus tiivistyy mietteeksi. Täällä ei suru eikä ilo saa juhlavaa muotoa, sillä ympäröivä luonto on massiivinen vertaus kaiken rinnalla ja saa kalpenemaan vartensa juurella.

Näiden rivissä seisovien mäntyjen alla on helppo paimentaa kurittomia ajatuksiaan. Alitajunnassa Eräs painaa notkolle ajatuksiani eikä minulla ole voimaa siirtää sen olemusta sivuun. Näiden oksistojen varjossa ja pehmeän lumimeren ympäröimänä vain tahto riittää nostamaan tuon ajatuksen puiden latvojen korkeudelle ja tutkimaan suloista näkyä sen piirteitä mieleen sulkien.

Koristelen puiden kieroja oksia ajatuksilla Eräästä, Valeesta, Vanista ja Poikasesta. Miehiä, jotka seilaavat elämäni valtamerillä koskaan löytämättä satamaani. He pääsevät aallonmurtajalle, mutta eksyvät ajatuksieni sumuun, joka ei koskaan hälvene paljastaakseen laiturin valoja. Minussa ei ole mitään heille: ei turvapaikkaa eikä suojaa elämän myrskyiltä. Ei kokemuksia matkaajille eikä ruokaa nälkäisille. On vain näiden satunnaisten purjehtijoiden aluksista karkaavat, hitaasti rantaan käyvät laineet, joita lasken yksi kerrallaan.

Millään näistä ajatuksista ei ole merkitystä näillä poluilla. Kymmenien kuusien tuuheat oksistot estävät ajatuksia kimpoamasta takaisin mieleeni ja lumi heijastaa mieleni äänet syvälle routaiseen maahan. Askel on kevyt ja niiden lakkaamattomasti toistuva rytmi lämmittää koko kehoani. Takaisin Satamaan tullessani lämpö valtaa jokaisen jäseneni. Tunnen kuinka veri kiertää jokaisessa sormenpäässäni, kuohuu ja virtaa vapaasti läpi sydämeni, joka hakkaa elinvoimaa julistaen. Tässä olotilassa sitä tuntee olevansa voittamaton. Kuvittelee pukeutuneensa panssariin, joka korvaa lämmöllään toisen ihmisen lämmön ja torjuu kovuudellaan kaipauksen sekä ihmisen ikävän.

Riisuessani vihreää takkiani ja heittäessäni väsyneen villapiponi hattuhyllylle puristan panssarini rippeitä nyrkkiini. Harhaa, ihmismielen keinotekoista kangastusta. Vihreä takki on edelleen vain kangasta ja musta pipo vain kudottua lankaa, eivätkä minun ajatukseni ole kadonneet sisältäni vielä minnekään.