Etäisyyksiä

You see life is crazy thing
There'll be good times
And there'll be bad times
And everything in between
And I don't know which ways it's gonna go

Oh we're a little closer now
In finding what life's all about
Yeah I know you just can't stand it
When things don't go your way
But we've got no control over what happens anyway

Viime päivinä olen tahtonut kirjoittaa 'Eräästä' tai kertoa lumisateeksi hajoavasta taivaasta. Kirjoittaa siitä tunnemassasta, joka laajenee sisälläni ilman rajoja tai vain pistää ylös muistista katoavia päiviä, mutta mikään ajatuksistani ei taivu yksinkertaisiksi sanoiksi. Ajatukseni luistelevat kuin pitkin jäätynyttä järvenpintaa heijastellen kauniita kasvojaan jääpeiliin antamatta itsestään verkkokalvoille tallentuvia kuvia. Ne eivät pysähdy kertoakseen synnystään tai elostaan, ajatukset - ne vain liihottavat sisään ja ulos.

Koko päivän katselen verhojen välistä kurkistellen pitsistä lumihuntua, joka peittelee maata. Lämmitän karjalanpiirakoita ja kaadan lasiin punaista mehua, jonka läpiantava väri hajoaa kymmeniin eri punaisen sävyihin lasin pinnasta valkoisille seinilleni. Olohuoneessa puhelin soi ja katsahdan kelloon, yhdeksän, kuka siellä soittaa tähän aikaan? Samassa hetkessä tartun puhelimeen ja näytössä vilkkuu iloisesti "Etä soittaa", suljen silmäni ja räpäyksessä puntaroin vaihtoehtojani. Nämä ovat puheluita, joihin tahtoo samanaikaisesti vastata ja olla vastaamatta.

Etä kyselee päivästäni ja syventää tiedusteluretkiään elämääni. Kuukausia valunut välistämme ja voimme hypätä niiden mukaan etäisyyttä tuntematta. Se kertoo ikävöineensä ja suljen silmäni. Älä mene sinne, mutta se menee vastusteluistani huolimatta. Se katoaa muistojen kesäisiin päiviin ja kun se kertoo istuvansa olohuoneensa sohvalla tänään yksin, tiedän ettei se ole yksin, ei kokonaan. Sen luona on jälleen se vuosien takainen minä, jota se piti aina pienenä prinsessanaan ja jonka elämä oli kirjoitettu satukirjan sivuille valkoisine pitsiunelmineen ilman tarinoiden mörköjä.

Se näkee minussa yhtä aikaa sen vaaleanpunaisen unelman onnesta ja täydellisyydestä, mutta se näkee myös sen kaupunkin valoissa kylpevän naisen, joka kääntää katseita ja saa kylmät kadut antautumaan korkokenkiensä alle pehmeästi painuvaksi patjaksi, joka levittäytyy eteeni kuin halpa huora. Huokaan syvään, enkä tiedä kumpaa sen mielikuvista muistuttaisin enemmän.

Sen utuiset lauseet sykkivät sähköimpulsseina maan äärilaidalta puhelimeni kaiuttimeen ja minä hengitän sen huokailemaa sumua sisuksiini. Se keuhkoihini pyrkivä katku saa minut haukkomaan happea. Sen sanat on aina tehneet sen - kietoutuneet kaulalleni kuin kerä rautalankaa kuristaen kurkkuani. Sitten se palaa unelmiensa painavan lämpimistä kesäpäivistään takaisin nykyhetkeen ja on viivähtävästi piittaamaton sille vieressään istuvalle prinsessalle ja sanoo: "kyllä mä tiedän, että sä oot hajoamassa". Sen sanat on aina tehneet sen - kun en saa enää happea se katkoo jokaisen rautalangan säikeen, katsoo punertunutta kaulaani ja kertoo kuinka kaikki tulee olemaan hyvin, vielä joskus.

Kuuntelen sen luomia kuvia menneisyydestä ja ahdistun niistä synkistä väreistä. Pyydän sitä lopettamaan ja se ei vieläkään ymmärrä mitä minä tahdon tilalle. Kummallista, olemme niin samanlaisia, että tavoitamme jokaisen piirteemme keskellämme, välissämme, mutta yhteisillä linjoilla emme pysty kulkemaan. Kierrämme samoja planeettoja, palvomme samoja jumalia, mutta kahta samanlaista tähteä ei mahdu samaan avaruuteen.

Siksi se ei ymmärrä, miksi minä puhelumme jälkeen juoksen itseni sinisen yötaivaan alla tainnoksiin. Miksi minä en kerro sille kaikkea nykyhetkestä tai miksi käsken sen olemaan hiljaa. Eikä se ymmärrä miksi minä en enää soita takaisin sen vastaamatta jääneeseen puheluun.