Helmikoru

Yöni pilkkoutuvat kymmeniin uniin. Niiden terävät reunat saavat minut heräilemään ja viiltävät minut takaisin läpikuultaviin tarinoihin. Näen unessani jylhänä kohoavan kivikirkon ja sen valtavan aulan, jonka nurkassa istun itkien elämän suuruista kipua.

Ylläni on äitini tekemä valkoisena hohtava hääpuku, jonka helma on vain polvien korkeudelle. Huntu on pitkä kuin aavojen merten valkoisina kuohuvat laineet ja vaikka minä olin toivonut pitkää helmaa, tuntuu tämä lyhytkin nyt hyvältä.

Vastapäätä aulassa seisovat äiti, isöäiti ja -isä. Niin isoisä. Hänen kuolemastaan on jo monta vuotta, monta aikaa näkemättä kasvojaan ja siinä hän jälleen seisoo pitkänä ja mahtavana valmiina saattamaan minut alttarille. Minä itken syntejäni, suruani, pelkoa. Isoisä kävelee luokseni, polvistuu maahan lyödyn pojantyttärensä viereen ja ojentaa hennon kaulakorun, hopealankaan pujotetun kristallihelmen, joka asettuu kaulalleni kuin herkkä kukka.

Koruni ovat aina olleet suuria ja näyttäviä, tuo pieni kristallihelmi on kuin maan kaunein ruusu laskettuna liejuun ja mutaan kaulallani, mutta isoisä kuiskaa "tällaista sinun tulisi käyttää, tämä sopii sinulle paremmin". Nostan itkuisen katseeni ja kohtaan isoisäni hymyilevät kasvot, joista huokuu ylpeys ja rakkaus.

Herään. Herään kovana huutavaan päivään, mutta muistan sen pienen isoisän antaman korun, sen harmaana seisovan kirkon ja isoisän uskon hyvyyteeni. Ehkä minun pitäisi yrittää olla sen arvoinen.