Kriittinen piste

Olen saanut itseni kiinni yhä useammin hymyilemästä. Olen huomannut miettiväni jotain muuta Sinun sijastasi. Olen tunnustellut tätä uutta tunnetta. En muista tällaisen koskaan asuttaneen taloani. Se on niin huoleton ja valoa täynnä, se on kevyt kuin yöperhosen lento, se on mietteliäs ja se on kosketuksissa minuun hellästi hyväillen. Se tekee minusta vapautuneen.

Tuo tunne sisälläni lähdin lenkille. Askeleeni eivät kiirehtineet eivätkä mieleni riivaajat takoneet solvauksillaan minua kannoillani. Auringon yhtyessä mustaan järven pintaan jokin minusta tuli läpi ja syntyi. Se kumpusi niin voimakkaasti, että laskin itseni vapaaksi ja yön hiljaisuudessa, piilossa muiden katseilta minä itkin. Helpotuksen kyyneliä, itkin hyvästejä, vuodatin onneani ja minä tunsin. Tunsin jotain ja yhtä aikaa kaikkea. Niin pitkän aikaa minä olen ollut vain velkaa ja nyt minulla oli vihdoinkin varaa tuntea, aikaa pysähtyä ja antaa itselleni lupa astua valoon suljetuista huoneistani.

Olin niin pitkään ryöminyt, ollut jo luovuttamaisillani, menettänyt itseni ja juuri kun ruumiini oli musertumassa elämisen sietämättömän painon alle, se kriittinen piste asettui lauseeni loppuun ja elämä nosti minut jaloilleen. Vihdoinkin jalkojeni alta löytyy jotakin pitävää, jotakin jolla seistä. Tässä minä viivähdän, harjoittelen miten pysyä jälleen pystyssä.