The long road

Well I've walked alone, I've walked down this long road
Some walk alongside for a while then go
I think back on them as the days go by
The roads we took were different in this life

There are plenty of the bad times that I've had
Seemed to last so long while the good ones went so fast
But the best times I remember them most of all
They'll stay with me forever

Kesällä, vuosia sitten, kävellessäni ensimmäistä kertaa tämän kaupungin katuja katselin ympärilleni ja ihmettelin auringossa kylpevää näkymää. Järvi keinutti laineitaan, ruohikko vihersi kuin satukirjan sivuilla maalatuin sävyin, idylliset rakennukset seisoivat järjestelmällisesti riveissään ja kadut toivat kulkijansa aina kaupungin vehreille rannoille täyttämään sieluansa ehtymättömällä kauneudella.

Minä muistan tämän kaupungin aina satumaisen kauniina, täydellisenä kuvana. Tämä kaupunki on ollut turvasatamani. Se opetti minut elämään, löytämään itseni ja oppimaan mitä on selviytyminen. Se ruokki sieluani, ojensi virheistäni, mutta piti minut aina pystyssä valaen toivoa huomisesta.

Tässä kaupungissa koin suurimmat menetykseni, jotka repivät sieluani jättäen arpensa olemiseeni, täällä minä sain tuntea palavaa rakkautta, todellista ystävyyttä, aitoutta, tuskaa ja ihmiselon tunnekirjon kaikessa vallassaan. Ja täällä minä join sitä elämää, joka minulle tarjoiltiin kirkkaasta viinilasista, josta minä humalluin ja josta minä sairastuin.

Kyllä minä muistan, kyllä minun tulee ikävä, mutta en minä ole tullut tänne jäädäkseni. Minun on mentävä. Olen tämän päivän miettinyt lähtöäni, suunnitellut, alustanut asioiden järjestelyä ja aikatauluttanut lähtöäni. Oloni on selkeä, minulla on suunta. Ja se tekee mieleni virkeäksi, kuin lapsella, joka katselee sinistä taivasta ilman huomisen huolta, tarttuen ja aidosti eläen vain kuluvassa hetkessä.

Tätä kirjoittaessani istun olohuoneen sohvalla käpertyneenä suuren, lämpimän torkkupeittoni alle. Olohuoneen ikkunasta avautuva maisema näyttää minulle täydessä lehvistössään koreilevia puita, villinä rehottavan niityn ja vihreyttä silmänkantamattomiin. Taivas seisoo sinisenharmaana värjäten tunnelman sinertäväksi. Epätodellista maisemaa, pysähtynyt tunnelma, kuin käsinkosketeltavaa surua. Ei surua menetyksestä, ei kivuliasta ikävää eikä viiltävää tuskaa yhteisen ajan loppumisesta. Vain kevyt surun huokaus yhteisen taipaleemme muistolle; minun ja tämän kaupungin.