Olet tyrmäävä

Usva huuruna suosta jo nousi,
siipirikkona rannalle jäit.

Kevään aurinko lämpönsä antoi
hauraat kinokset sulattaen.
Olit terve ja siipesi kantoi.
Kevään vaistosit, ymmärsin sen.

Hetken siivillä iskien sousit
ja tuntien voiman nousit,
kevättaivaan sineä päin.

Kauan katselin usvaista rantaa,
sun siipesi kauas kantaa,
minä maahan vangiksi jäin.

Ei vapaata vangita voi.
Me kumpikin tiesimme sen.
Sinitaivaalla korkeuksista
sinun laulusi vapaana soi.
Ei vapaata vangita voi.
Me kumpikin tiesimme sen.

Posti on pudottanut laatikkooni kortin ystävältäni, "Olet tyrmäävä!" lukee suurin kirjaimin kortin etupuolella. Samaan aikaan Vale laittaa 364:ttä viestiään ja kirjoittaa kuinka on koukkuuntunut ajatuksiini. Eräs soittaa ja kyselee kuulumisiani. Sen äänessä on pelkoa minun menettämisestäni ja hymähdän äänettömänä. Sellaista mitä ei omista, ei voi menettää. Tunnen silti olevani imarreltu.

Eräs tahtoo viedä minut elokuviin ja syömään. Vale tahtoo palasia minusta, sille riittää tähteetkin. Mutta minä en tahdo mitään. Muistan sen hetken vieläkin kun tahto haluta jätti minut ja takaisin se ei ole suostunut tulemaan. Osaan antaa ja luovuttaa itsestäni, mutta mitään en tahdo takaisin enkä mitään tahdo kenestäkään ottaa.

Eräs kertoo päivästään ja kuulen siinä normaalin miehen. Sen turvallisen äänen, joka torjuisi toisten pahat sanat. Muistan sen vahvat kädet ja tiedän kuinka se voisi sulkea minut syleilyynsä piiloon muulta maailmalta. Tunnen siinä turvallisuuden, joka tekisi elämästäni suojaisan. Mutta itsessäni näen vain avohaavoja ja arpia, jotka eivät tunnu umpeutuvan. Mikään liekki ei minussa roihahda vaikka Eräs yrittää puhaltaa tulta hiipuviin hiiliin. Se kysyy koska? ja minä vastaan että en tiedä. En minä tiedä palaako se tuli vielä joskus ja luoko se lämmön juuri Eräälle.