Perhonen

Väärä, luvaton
tää peli mulle on
Jättää, jätetään

Sinä teet minusta perhosen
Kaunis ja lyhyt on lento sen

Yö on pitkällä. Kynttilä palaa vaatimattomasti pöydällä ja minä istun koneen edessä keräten sanoja näytölle, mutta mikään ei liiku. Ajatukset ovat vaipuneet syvimpiin uniin, mietteet haalistuneet seinätapettiin ja mikään ei enää liiku. Ei sen jälkeen kun huominen lyötiin kiinni kahdella lukolla, joihin toiseen on avain minulla ja toinen Eräällä.

Vale valvoo unettomia öitä ja kertoo minun olevan kaunis. Miksi minä en tunne oloani sellaiseksi? Kauniiksi. Illalla pesen itseäni suihkusateen alla eikä tämä lika hellitä. Se on piintynyt iholleni, tatuoitunut nahkaani, eikä kuulas viattomuus enää pääse läpi. Ei kai sitä ole ollutkaan.

Kynttilän valossa laitan kynsilakan hauraisiin kynsiini, se peittää epäkohtia. Niissä onkin häivyttämistä ja kadottamista, että minusta saisi täydellisen tai edes tyydyttävän. Peilissä minua katsovat edelleen takaisin väsyneet silmät, jotka ovat nähneet liikaa kaikkea. Enkä minä saa puoliakaan piiloon uteliaiden katseilta.

Huomenna minä kuitenkin meikkaan tummiksi surulliset silmäni, verhoan alistetun kehoni kauniilla vaatteilla, asettelen ranteilleni kiiltäviä koruja viemään huomion nöyryytetystä sielustani ja kadotan itseni hetkeksi Erään katseelta harhakuviin. Ohikiitävä hetki, eikä muuta minusta kaivata. Vain yksi hetki perhosena, keväänmerkkinä, ja sitten se on ohi kadoten muistoksi tuhansien joukkoon.