Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin.Taivaalla lepäävä harmaa pilvimeri saostuu illan siniseen pimeyteen. Metsä huokaa vaiteliaana väsymystään ja polku matelee väsyneesti askelteni alla. Päivä on ollut kovin pitkä ja kyyneleet virtaavat silmiini. Kipu on ollut jälleen enemmän läsnä kuin pitkään aikaan.
Parhaat vuotes, kaikki maahan poljettiin.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.
Hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä, kirkas aamu aukeaa.
Pimenevässä illassa, tiheiden latvustojen suojassa minne tähdet eivät näe eikä taivaskaan kuule minua, tuska nousee hitaasti pintaan ja pakkasilmassa poskiltani vierivät kyyneleet jäätyvät miltei kristallisiksi koruiksi iholleni. Mutta mikään ei minua pysty kaunistamaan. Kipu on liian viiltävää, mikä repii sisuksiani sopiviin palasiin alakulolle tarjottavaksi hopeisella tarjottimella. Hymyni on hyytynyt kivinaamion alle ja ilo on paennut valoisampaan kehoon lepäämään. Tässä ihmisessä ei asu kuin heikko liekki, joka taistelee päivittäin oikeudestaan pysyä elossa.
Eikä se taistelu ole helppoa. Mieli kapinoi ja piilottaa vähäisenkin läpi yrittävän valon turhuuden ja kurin alle. Säälittä se pieksee itseään ja kurittaa tätä ankeaa ruumista, joka on väsynyt elämään. Kuin asfaltti murentuisi allani, taivas hukkuisi pilviinsä, kuin aurinko uppoaisi jäätyneen järven selkään niin tämäkin mieli on tukehtumassa omaan epäreiluuteensa.
Eikä kukaan sitä ole näkemässä, sillä kaikki jäljet itsetuhosta on pyyhitty jo kotiportaille tultaessa ja kyyneleet poskilta ovat kuivuneet kylmään pakkasviimaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti