Mua ei oo

Voin olla niinkuin muutkin on
Tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa, mä rikon sen jään
Mut peilistä mä pelkän naamion nään
Ei ne huomaa, vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa, suljen silmät
Ja leikin ettei mue ees oo

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Taustapeilistä katson Valetta. En näe mitään, mutta kuulen paljon. Kuuntelen puhetta menneisyydestä, elämästä ja tavoitteista. Sen haavat ovat erilaisia kuin minun. Siinä missä minuun on viiltävä terä iskenyt leikaten läpi ihon siististi ja lähes huomaamattomasti, mutta syvälle ja kirvellen, sillä ne ovat ruhjeita kuin vasaraniskuista. Kipeitä eri tavalla, laajemmalla ja syvemmälle ulottuvia. Kuin iholta luuhun ja sen ytimeen tehden säröjä ainekseen.

Vain hetki päivästä ja vilauttaessani auton valoja, se on jälleen poissa. Riisun vaatteeni eteisessä, keitän teetä ja katselen ikkunasta ulos. Päivän rutiinit vievät minut mukanaan eikä mikään minusta lähtenyt Valeen mukaan.

Illalla avaan koneeni ja siltä on tullut viesti. Ei sillä ole asiaa, kunhan kirjoittaa. Kai ilman syytä tai sillä höystettynä, en oikeastaan tiedä, eikä minua juurikaan kiinnosta. Peilistä minua tuijottavat edelleen takaisin ne mustat tähdet, joihin on enää vaikea kenenkään matkustaa. Se matka on käynyt liian pitkäksi ja muuttunut kivikkoisemmaksi kuin kenenkään jalat jaksavat jatkaa.

Suljen koneen kannen. Katkaisen virran. Ja pienenä valonhäivähdyksenä tummenevassa näytössä Vale katoaa jälleen sinne mistä tulikin; mahdottomuuksien aallokkoon.