Silmät kii

Jos ei anna anteeks niin ei saa
Magneettina vedit puolees kaiken
Mut ei sua saanut kukaan koskettaa

Sä sanoit tää on sekopäitten retki
Mut kuilun reunalla on lyhyt hetki

Silmät kii katsotaan
Pystyykö tuuleen nojaamaan
Silmät kii
Sä huusit ettet pelkää kuolemaa

Jos et suostu karkuun juoksemaan
Niin ei sua kiinni saa

Nauran Valeen rennolle asenteelle ja reilusti kaksimielisille vitseilleen. Se on mitä on, eikä se peittele itseään. Käymme tyhjänpäiväisiä keskusteluja, joilla ei ole ilmassa painoa vakiinnuttaakseen ainuttakaan ajatusta mieleeni. Yhtäkkiä se vakavoituu ja sanoo
"Paskasta miehestä ei saa kunnollista"
Hymähdän aiheenvaihdolle, se tahtoo puhua Eräästä
- Siinä se ongelma onkin, Eräs on hyvä mies. Sellainen, joka ansaitsee naisen ilman menneisyyttä

Vale nauraa sanoilleni ja käskee menemään virran mukana
"Tuommoinen vehtaaminen vie turhaa aikaa. Se on kerrasta poikki, vittuako sialla kun ei ole peltoakaan ja jos olisi nii tuo paska ei kasvata kun puolimädäntyneitä hedelmiä"

Katson kattoa ja huokaan, kunpa se olisi niin helppoa. Hypätä virtaan, ajelehtia minne vesi kuljettaa, päätyä rantakaislikon huomaan tai syöksyviin pudotuksiin, kunhan edes irtautuisi rannasta.
"Hyvin olet turvaliivit pitänyt päällä, toivottavasti joskus löytyy joku joka voi liivit riisua ja niin eespäin. Mut hei jos sua lyödään niin osaat sit näköjään lyödä takas! jessss"
Se sanoo ja kirvoittaa huulilleni hymyn.

Valeella on kyky nähdä lävitseni. Se näkee sisälläni roihuavan tulen silloinkin kun en itse sen kipinöivää roihua tunne. Vale näkee vahvuuteni vielä silloinkin kun itse olen kaatunut ja luovuttamassa taistelutta. En tiedä mitä tahtoisin sen näkevän, mutta se näkee liikaa.

Illalla puen vanhat, kehoni tuntevat lenkkivaatteet päälleni ja lähden juoksemaan. Askel on kevyt ja katuvalojen keltaisessa loisteessa suora tie näkyy pitkälle kaukaisuuteen. Ajatukset eivät kuormita harteillani ja ne vähäisetkin mietelmät hajoavat lämpimänä höyrynä pakkaseen jokaisen hengitykseni myötä.

Mietin Erästä. Sitä, kuinka pitkässä lieassa se antaa minun käyskennellä. Mietin kuinka suuri luotto sillä on minuun, vaikka se näkee menneisyyteni painon, kokemuksieni punaiset arvet ja itkettyjen kyynelten uomat poskillani. Se matkustaa maailman äärissä, kosketuksesta etäällä ja äänen tavoittamattomissa. Miten minäkään voisin sitä pyytää jäämään sen antaessa minun elää?

Sillä on jano lähteä, nähdä ja tuntea vieraiden maiden multa jalkojensa alla. Se jano on voimakkaampi kuin kenenkään pyyntö jäädä, kyllä minä sen tiedän. Samaa janoa minäkin olen ruokkinut sadoilla niellyillä kilometreillä, mutta minulla on ollut paikka palata. Eräällä on vain hetki, pieni hetki ennen lähtöä ennenkuin se katoaa moottoriteiden keskeytymättömään meluun.

Siinä missä kukaan ei voi pyytää minua sitomaan sieluani, en minäkään voi pyytää Erästä jäämään. Ja kun ymmärsin tämän, pelko hälveni. Se muuttui kirkkaaksi sumuksi, jossa karu näkymä on kauniimpi kuin milloinkaan. Nurinkurista, Eräs ei ole milloinkaan ottanut minusta mitään ja minä olen antanut jo niin paljon. Olen antanut pelkoni.