Sisällä sellainen suru

Hänen sisällään sellainen suru on joka väisty ei valehtelulla
Hänen sisällään sellainen suru on jota millään ei voi voittaa

Yön sisuksissa pimeys on puhdas päivän ahneudesta, on helppo hengittää. Liikuttelen käsiäni vaaleanpunaisena hyväilevän yövalon edessä ja tutkin silmilläni ihon pinnassa kiemurtelevia verisuonia. Kuvittelen teräksisenä ja raakana liikkuvan veitsen terän ranteilleni. Kuvittelen sen tanssahtelevan ihoni läpi hitaasti painuen ja antaen armahduksen mustana virtaavalle pahuudelleni, joka verestäni syöksyisi valkoisille lakanoille.

Hautaudun syvemmälle vastapestyihin lakanoihin ja mietin miksi en sitä tekisi? Puhelin kerää vastaanotettujen viestien kansioon kauniita joulutervehdyksiä ystäviltä, sukulaiset käyvät kylässä, halaavat kehoani, joka on lakastunut tuskan puutarhassa ja jättävät terveisiänsä ennen lähtöään "parannamme vielä yhdessä maailmaa ennen uutta vuotta". Minä yritän kaivaa kasvoilleni vastaukseksi hennon hymyn, joka on vain maalattu kuvio monissa naamioissani.

Minä kaipaan kotiin. Kaipaan valkoista, pientä taloani, jonka keittiön ikkuna antaa villiintyneelle niitylle ja olohuoneen seinillä tanssivat suuren tammipuun varjot. Ikävöin sen talon rauhaa ja hiljaisuutta, minkä ovia kukaan ei koputtele ja minkä huoneista kukaan ei minua etsi. Siinä talossa kurimuksella on sijansa, minkä maailmassa minä osaan elää sääntöjen otteessa. Ne pitävät päiväni harmaina ja tasaisina. Täällä elämä repii minua ulos, ihmiset ovat äänekkäitä ja vaativia, kaupungin valot ahnaita ja päivät liian hektisiä. Kotona on turvallista nukkua tuttujen painajaisten kainalossa ja valkoisessa hiljaisuudessa, joka ei kilju nimeäni kuten tämän kaupungin aamut.

'Eräs' risteilee maailman äärissä ja kertoo tuntemattomista päivistä. Sen sanat eivät enää kosketa minua kuten ennen ja sen ajatukset eivät jahtaa mieltäni. Kerron sille melankoliasta ja peitän kaiken valheelliseen toivoon, eikä se näe sanojeni taakse. Sanoja minulla on liikaa, ajatus hukkuu olennaisesta, eikä se ymmärrä miksi minä sille kirjoitan. Minä kirjoitan, koska sen ihoon sanani lempeästi puhaltavat, käyvät koskettamaan sormenpäillään ja liikkuvat hitaasti pois. Niin hitaasti, ettei se ole varma milloin kosketus katoaa. Kuin häilyvä verho sen iholla viivähdän ja valun lattialle kadoten viemäreiden mustiin onkaloihin kadoten siltä ja itseltäni. Niissä viemäreissä virtaavat syvimmät vedet, joiden saasteissa mieleni sekoittuu syvänpunaisen valtimoveren huumaavaan viiniin ja katsoo itseään heijastumana mustalta pinnalta. Peilikuva mustahiuksisesta tytöstä, jonka suonissa virtaa viemärin saasteet ja mielessä teräksisenä kiiltävä ajatus, joka kaiken valuttaisi valkoisille lakanoille.