Minä en tiedä.

Annatko anteeksi, eilen oli pakko mennä taas
Luulin on sen aidan takana todellinen maa
Oisin sen kanssasi jakanut kyllä myöhemmin
Mutta aita on aina ensin ylitettävä yksin

Ja juoksin harhaan, mutta polun vain löytää ken kokeilee
Kuin kesän varsaa mua kaatavat kivet maa heittelee
Jos pahan tarhaan minä vangiksi joudun pian pakenen
Anteeksi armaat, mutta totuuden näkee vain ken antaa katseen vaeltaa

Sade hakkaa ikkunaan, minä istun vaiti. Yön pimeys tunkee raoista sisään, minä suljen silmäni. En enää tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä minun tulisi tehdä.

Kuljen päämäärättömästi tutkimattomia polkuja, harhailen tiettömillä mailla ja kadotan päämääräni. Sateessa eivät tähdet näy, eivät suuntaa näytä. Kartta rypistyy ja kostuu, viivat yhdistyvät ja suoristuvat merkkittömiksi. Olen kadoksissa jossain, minä en tiedä missä. En tiedä mihin jatkaa, en tiedä mihin tahtoisin jatkaa.

Sade hakkaa jatkuvana ikkunaan ja hiljaiseen huoneeseen syttyy valo, pieni helähdys suo äänettömyyteen kaikuvan rauhan. Puhelin kertoo uuden viestin saapuneen ja näytöllä seikkailevat sanasi menneestä päivästä, kerrot ajetuista kilometreistä, kissanpennuista, jotka tavoittelevat taivasta ikkunaverhoissa roikkuen ja ihmettelet lauseissa ihmisten järjettömyyttä. Hymy tanssii huulilleni ja näpyttelen viestin takaisin. Tässä minä olen oikeassa kohdassa, pisteenä lauseesi päässä.

Mutta älä kysy liikaa, älä liiku lähemmäksi. Sillä minä en tiedä. Minulle ei ole enää merkitystä olemisella tai olemattomuudella, vastauksella tai kysymyksellä, tiedolla tai tiedottomuudella. Minulla on enää vain kolme sanaa kysyjän nälälle: Minä en tiedä.