Turtumus

Sä olet juuri sellainen kuin tarvitsen
En silti ehdi jarruttaa
Ei aina jaksa kiinnostaa

Mä käännän kasvot sinuunpäin kun aika on
Mä teen sen kun mua huvittaa

Mä haluun lentää
Mä haluun lentää aurinkoon
Kymmenen rappua ylöspäin
Kymmenen porrasta ylöspäin
Kymmenen kilsaa ylöspäin

Yö heittää itseään kohti aamua. Katuvalot nuolevat märkää asfalttia himokkaasti ja kiihkosta huutava auton moottori saa hetken täyttymään hurmiosta. Konepelti uppoaa höyryn alle ja läpäisee tuon verhon kun renkaat asfalttia ruopien viiltävät hiljaisuuden läpi mustassa yössä. Olen jälleen tien päällä. Taittuvat kilometrit syöpyvät renkaiden uriin, moottoritien vauhdista pimeille metsäteille ja takaisin kaupungin keskustaan. Tämä helpottaa oloa.

Erehdyn väärille teille ja hymyilen ivallisesti kun en tunnista teiden varsilla ja talojen pihoissa tuttuja autoja enkä ihmisiä. Minun kuuluisi hävetä ja harjoittaa mieltäni puhtoisemmaksi, kokea myötätuntoisen pistoksen, tuntea jotain - mutta minä en välitä.

Tiedän aiheuttavani enemmän pelkoa kuin mitä itse pelkään. Ymmärrän aiheuttavani enemmän kärsimystä kuin mitä näen sen eteen vaivaa. Voin kuvitella kasvavan vihan sisälläsi mieltäni kohtaan - enkä minä välitä. Lainkaan.

Kävelen sateisessa metsässä. Metsästäjä istuu punaiseen pukeutuneena passissa, pilvet puristuvat kasaan ja purkautuvat ylleni sateena. Mäntyjen rungot muuttuvat epätodellisen punaisiksi ja päässäni hakkaa. Päänsärkyä on jatkunut paluustani lähtien. Väsymys vaatii velkojaan ja nälkä ravistelee ruumistani, mutta minä en tunne, mitään. Aistit avoinna, valmiina ottamaan vastaan mitä on edessä ja mikään ei tunnu miltään. On vain tyhjyys, turtumus, nielevä aukko, joka on syöpötellyt jokaisen tunteen sisimmästäni.

Odotan tämän hiljaisuuden keskellä ääntä jostain, mutta hiljaisuus on kurottanut itsensä varpailleen ympärilleni ja pidättelee hengitystään. Mikään ei uskalla liikkua. Minä odotan. Katson elämää silmästä silmään ja se katsoo takaisin. Tässä hetkessä kaikki on tyyntä. Enkä minä välitä.