Tie

look at my life
look at my heart
I´ve seen them fall apart
now I am ready to rise again
just look at my hopes
look at my dreams
I am building bridges from these scenes
now I am ready to rise again

Ilta yhtyi yöhön, pilvilautat seilasivat taivaalle jättäen tuikkivat tähdet aaltojensa alle. Taivaankansi kumartui ahdistavana ylleni ja minä pyöritin tauotta hiussortuvaa etusormeni ympärille.

Sisälläni jokin liikehti, kiemurteli. Sai minut korjaamaan sohvalla asentoani, liikkumaan levottomasti ja lopulta riivasi minut nappaamaan ovenpielestä avaimet ja kävelemään mustaan yöhön kohti autoa.

Auton valokeilat kaatoivat tietä reunustavia puita. Renkaat nuolivat märkää asfalttia ja kaiuttimet toistivat tällä kertaa Chris Cornellia "...I've seen angels fall from blinding heights But you yourself are nothing so divine Just next in line Arm yourself because no-one else here will save you The odds will betray you And I will replace you... It longs to kill you Are you willing to die? The coldest blood runs through my veins... Try to hide your hand Forget how to feel... Life is gone with just a spin of the wheel..." ja minä puristan rattia tiukemmin. Näillä teillä minä voin ohjata, kääntyä minne tahdon, pysähtyä lepäämään. Elämää en voi määrätä, en pyörittää sen rattia tahtoni mukaan.

Takapeilissä vilkahtaa kaukaisuudessa valot. Bussi. Sillä on kiire jonnekin, aikataulunsa mukaan menossa määränpäätänsä kohden. Minulla ei ole tänään kiirettä ja poistun hyvissä ajoin 100km/h vauhdista hiljaisemmalle metsätielle.

Tie kiemurtelee sivaltaen peltojen läpi, raiskaten metsiä, heittelehtien mutkasta toiseen ja hajoten useisiin haaroihin matkallaan. Joissakin risteyksissä on viitat, joissakin mutkissa on varoitukset, mutta vain joissakin. Oikukas metsätie kuljettaa heittäen mäkien päälle ja lopulta sylkien kaupungin rajoille. Tätä se on elämäkin. Vain matkaa eteenpäin. Aina ei löydy tienviittoja eikä varoituksia, on vain uskallettava kulkea eteenpäin pysähtymättä, tukkimatta tietä ja katsoen mitä seuraavan mutkan takaa löytyy.

Kaupungin rajalla lasken vauhtia. En tiedä hellittääkö jalka kaasulta kunnioituksesta tihenevää asutusta kohtaan vai pelosta palata takaisin kotiin. Ajan uneliaan kaupungin läpi. Muutamia ihmisiä taivaltaa kohti juottoloita palvomaan keinotekoisesti elämäniloa humalassaan.

Kotipihassa moottori vaikenee ja sammuvan valokeilan alta ääriviivat pakenevat varjoihin. Ei tämä yö helpotusta tuonut tänäänkään. Mutta olipahan tekemistä.